Tähän mennessä kisaväsymystä ei ole esiintynyt lainkaan. Olen toki kuunnellut muutakin musiikkia välissä, mutta Zappaan on aina ollut ilo palata. Epäilen, että tilanne saattaa muuttua viimeistään pahimpaan kitarasturbaatio-materiaaliin päästäessä, mutta tähän mennessä homma on maistunut erinomaisen hyvin.
Kuten ensimmäisessä tekstissä mainitsin, alkupään levyt minulla on varsin hyvin hallussa, joten uusia tuttavuuksia tai shokeeraavia yllätyksiä ei tähän mennessä ole tullut vastaan –lähinnä olen heitellyt yläfemmoja vanhojen suosikkien kanssa. Mielenkiintoisinta on ollut seurata kuinka Zappan musiikki muuttaa muotoaan 1960-luvun jälkipuoliskon friikkirockista avant garden kautta vahvasti jazziin ja improvisoimiseen nojaavaan ilmaisuun. Kun levyjä kuuntelee sieltä täältä, jää tämä melko johdonmukaisena näyttäytyvä evoluutioprosessi helposti pimentoon.
Jos yksi yllätys täytyy tähänastisesta kuuntelusta mainita, on se Waka/Jawakalta löytyvä Flying Burrito Brothers -mies Sneaky Pete Kleinowin hieno pedal steel -soolo kappaleessa It Just Might Be A One-Shot Deal. Siinä on vahvasti samaa fiilistä, kuin Steely Danin alkupään tuotannossa, vaikka Kleinow ei käsittääkseni Danin levyillä koskaan ole soittanutkaan. Ehkä vaikutelma tulee soolon alla pyörivästä harmoniasta, ken tietää? Joka tapauksessa soolo hyökkäsi aivan puun takaa, vaikka Waka/Jawaka löytyy kyllä ihan levyhyllystäkin.
Palaan asiaan viimeistään, kun astutaan syville vesille eli Sheik Yerboutin tuolle puolen. Zappa-soittolista löytyy kokonaisuudessaan täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti