Joe Lovano With Us Five: A Different Kind of Bird

Amerikan "Yleisradio" NPR tarjoilee taas kuuntelemisen arvoista ohjelmaa. Tällä kertaa studiossa ääniä päästelee saksofonisti Joe Lovano Us Five -yhtyeineen. Kahden rumpalin voimalla eteenpäin puskeva Us Five esittää neljän kappaleen minisetissään tulkintoja Charlie Parkerin repertuaarista tuoreen Bird Songs -albuminsa hengessä. Konsertissa kuullaan mm. tyylikkääksi balladiksi taipunut 'Donna Lee'-versio. Toisin kuin aikaisemmin postaamassani James Blaken NPR-vierailussa, tällä kertaa puhe on supistettu minimiin ja alkuesittelyiden jälkeen kuullaan pelkkää musiikkia.

Kuuntele ohjelma täältä.

Tonight at Noon: A Dream With Billy and Jacob

Charles Mingusin musiikkia versioinut suomalainen Tonight at Noon -kvintetti latasi hetki sitten Soundcloudiin kappaleen 'A Dream With Billy and Jacob'. Calypso-henkinen biisi on saksofonisti Mikko Innasen käsialaa ja se äänitettiin keikalla Torniossa viime huhtikuussa. Ehkäpä Tonight at Noonin seuraavalla levylläkin kuullaan Mingus-klassikoiden lisäksi myös originaalimateriaalia. En panisi ainakaan tämän perusteella vastaan.

A Dream With Billy and Jacob by tonightatnoon

James Blake NPR:n World Cafessa

Kuten jo aiemmin totesin, en meinaa saada tarpeekseni James Blakesta. Siispä miehen vierailu NPR:n World Cafe -ohjelmassa tuli kuin tilauksesta. Noin puolituntisessa lähetyksessä kuullaan liveversiot kappaleista 'Limit To Your Love', 'Lindisfarne' ja 'The Wilhelm Scream'. Haastattelussa Blake kertoo mm. mikä dubstepissa alunperin kolahti, montako kertaa hän on elämässään harjoitellut pianonsoittoa ja mitä sopii odottaa tulevaisuudelta.

Kuuntele ohjelma täältä.

Kerkko Koskinen + Big Band = Win

Kerkko Koskinen debytoi varsin vakuuttavasti big band -säveltäjänä viisi vuotta sitten ilmestyneellä Agathalla. Jatkoa seuraa heinäkuussa, kun Ricky-Tick Records julkaisee Kerkko Koskinen Orchestralta albumin, joka kantaa nimeä Trains & Letters. Tämän videomaistiaisen perusteella luvassa on jälleen levyllinen erittäin maukasta kotimaista big band -musiikkia.


Kerkko Koskinen Orchestra - Trains & Letters from Ricky-Tick Records on Vimeo.

Jazzradiossa tänään mainio Mostly Other People Do the Killing

Vastaanottimet kannattaa tänään veivata YLE Radio 1:n taajuudelle, sillä Jazzradiossa soi viime syksynä Tampere Jazz Happeningissa taltioitu hektistä, surrealistisella tavalla perinnetietoista ja riemuisan nyrjähtänyttä jazzmusiikkia soittava Mostly Other People Do the Killing. Newyorkilainen kvartetti ei varmastikaan ole ihan jokaiseen makuun ja myönnettäköön, että itsellenikin tuottaa hieman vaikeuksia kuunnella näitä kavereita yhtä levyllistä pidemmissä rupeamissa. Isompina annoksina MOPDtK:n superintensiivinen paahto saattaa aiheuttaa levottomuutta, tärinää ja pelkotiloja.

Tässä hieman esimakua tuoreelta The Coimbra Concert -livelevyltä:



Mostly Other People Do the Killing edustaa myös Spotifyssa.

Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor

"Sometimes I listen to myself playin' and I just feel like I'm outside of my body looking at the person playing. I just love myself when that happens, you know... I just feel like a god or something."

-Art Pepper

Dokumenttielokuva Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor (1982) avaa ikkunan alttosaksofonisti Art Pepperin (1925-1982) mielenkiintoiseen persoonaan. Heroiiniriippuvuuden kanssa kamppailleen ja useaan otteeseen vankilassa istuneen Pepperin ajatukset ovat kiehtovaa kuultavaa jokaiselle jazzinystävälle. Saksofonistin itsensä lisäksi dokumentissa on äänessä hänen vaimonsa ja managerinsa Laurie Pepper.

Elokuva on enemmän intiimi henkilökuva, kuin yksityiskohtainen selonteko Pepperin urasta. Sen parasta antia ovat kuitenkin malibulaisessa yökerhossa taltioidut livevedot, jotka näytetään dokumenttielokuville hieman epätyypillisesti kokonaisuudessaan. Jo pelkkä konserttimateriaali tekee Notes From A Jazz Survivorista ehdottomasti katsomisen arvoisen. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien on myös selvää, että syy miksi kalifornialaista Pepperiä niin usein läntätään cool jazz -leimasimella on suurimmaksi osaksi maantieteellinen.



P.S. Kannattaa tsekata elokuvan Youtubeen ladanneen hollantilaisen Rick Stolkin blogi jazz (& scrap) pages, sekä tietenkin miehen Youtube-kanava, josta löytyy paljon nannaa jazzinnälkäisille.

Kuiva kausi on ohi. Kiitti James!

Mitä bloggaamistahtiini tulee, niin en uskalla vielä julistaa sateiden alkua ja reheviä aikoja. Nyt on kuitenkin kyse huomattavasti tärkeämmästä asiasta, nimittäin musiikin kuuntelemisesta. Ehdin tuossa jo hieman huolestua kun pitkään aikaan mikään ei oikein kolahtanut kunnolla. Toki uusia juttuja tuli tsekkailtua paljonkin, mutta yksikään levy ei innostanut muutamaa kuuntelukertaa syvempään sitoumukseen. Olin jo kiroamassa Spotifyta alimpaan helvettiin, sillä järkeilin, että se oli loputtomana musiikillisena runsaudensarvena syypää siihen etten malttanut keskittyä ja paneutua kunnolla mihinkään.

Sitten löysin tämän:



James Blaken debyytti James Blake on yksinkertaisesti huikea. Enpä muista milloin viimeksi olisin jäänyt näin totaalisesti jumiin yhteen levyyn. Ei tosiaan sillä, että haluaisinkaan päästä irti. James Blake on nimittäin tuoreinta musiikkia mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Tuoreudesta todistanee myös se, että Blaken musiikille tuntuu olevan varsin hankalaa löytää sopivaa musiikillista karsinaa, vaikka ilmoille onkin heitelty post-dubstepin ja emo-dubstepin (!) kaltaisia termejä.

Blaken musiikkia voisi ehkä kuvata laveasti elektroniseksi popiksi, mikäli pop-sanan käyttäminen tässä yhteydessä ei tuntuisi niin huutavalta vääryydeltä. Mutta kun se tuntuu. Blake nimittäin pelailee ihan eri palikoilla. Esimerkiksi yllä pyörivä 'The Wilhelm Scream' on rakennettu lyhyen, toistuvan laulumelodian ympärille. Tätä mantranomaista melodiaa Blake peilaa eri valoissa kekseliäillä harmonioilla ja jatkuvasti kehittyvällä soundimaailmalla. Melodia, jota on totuttu pitämään pop-musiikissa ykkösjuttuna, saakin 'The Wilhelm Scream' -kappaleessa tyytyä säestävään rooliin, kun harmoninen, rytminen ja soundillinen kehittely nousee pääosaan.

James Blake saapuu elokuussa Suvilahteen ja onkin meikäläiselle se Flow-viikonlopun ehdoton numero uno. Ounastelen, että Blake saattaa esiintyä Voimalassa, mikä viime vuoden perusteella tarkoittaisi rajoitettua kapasiteettia, mikä taas puolestaan tarkoittaisi heavy duty -jonottamista. Joten Fat Mikea lainaten: "If you need to find me, I'll be at the end of the longest line".