Edan nimittäin. Sen sijaan se on jotain paljon maukkaampaa.
Ja kaiken lisäksi se on täällä pian. Club YK:lla on 13.4. tiedossa erityinen Hump Day, kun lavalle nousee tämä MC:n ja DJ:n tonteilla samanaikaisesti huseeraava hip hopin psykedeelinen valopilkku. Itsekin bongasin Edanin vasta hiljattain Tiketin Facebook-päivityksestä, joten mitään kovin syvällistä sanottavaa minulla ei herrasta tässä vaiheessa ole. Sanotaan siis vain, että tsekatkaa nyt ihmeessä! Kukaan joka sämplää Pink Floydin 'On the Runia' ei voi olla läpeensä paha.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Klasari-curious
Siinä termi, jolla saattaisin kuvata itseäni, mikäli joku sattuisi kysymään suhdettani länsimaiseen taidemusiikkiin. Kaltaiselleni populaarimusiikin kuohkeissa mullissa kasvaneelle ihmiselle klassinen musiikki (termin laajimmassa merkityksessä) näyttäytyy helposti massiivisena, hiukan pelottavanakin möykkynä, josta on hirvittävän hankala saada otetta. Aina välillä möhkäleen kyljestä tunkee kuitenkin esiin pieniä ulokkeita, joista voi yrittää napata kiinni. Omalla kohdallani tällaisia ovat olleet esimerkiksi valikoidut otokset J.S. Bachin, Igor Stravinskin ja Maurice Ravelin tuotannoista. Nämäkään eivät kuitenkaan ole sysänneet minua siihen pohjattomaan jäniksenkoloon, jossa jokainen löytö johtaa viiteen uuteen ja musiikkiin tutustuminen käy kuin itsestään.
Viimeisin kädensijani länsimaisen taidemusiikin hahmottomassa järkäleessä ei ole sekään vielä toistaiseksi poikinut jatkoa, mutta siitä viis, sillä se riittää minulle itsessään tällä erää varsin hyvin. Kyseessä on Jukka-Pekka Sarasteen ja Toronto Symphony Orchestran levytys Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksesta. Levyllä on mukana myös venäläisen Musorgskin luultavasti tunnetuin aikaansaannos Yö autiolla vuorella, joka kuuluu niihin klasariklassikoihin, joita länsimainen ihminen ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Hyvänä esimerkkinä tästä on oma ensikosketukseni 1800-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneen Musorgskin musiikkiin. Se tapahtui viitisentoista vuotta sitten, ehkäpä hieman yllättäen Super Nintendon ohjain kourassa. Mainion Earthworm Jim -pelin tulikivenkatkuisessa kakkoslevelissä infernaalista tunnelmaa luotiin nimenomaan Yö autiolla vuorella -teoksen alkutahdeilla.
Mutta takaisin Näyttelykuviin. Olen yrittänyt selvittää miksi tämä kyseinen teos nappasi minut otteeseensa niin vahvasti, että sitä tulee soitettua jatkuvasti. Yksi syy saattaa olla se, että Näyttelykuvissa musiikki tarjoillaan lyhyinä, helposti hahmotettavina palasina, jotka usein sidotaan yhteen toistuvalla 'Promenade'-teemalla. Alun perin pianosarjaksi sävelletty teos on saanut inspiraationsa Musorgskin ystävän, arkkitehti Viktor Hartmannin piirroksista ja akvarelleista. Tästä tulee tietenkin myös nimi Näyttelykuvia. Toistuvat 'Promenade'-osuudet kuvaavat näyttelyvieraan siirtymistä taululta toiselle. Toisto lieneekin tässä juuri se olennainen elementti. Kun teosta kuuntelee ensi kertaa, auttaa vähän väliä ilmoille kajahtava ja näin nopeasti tutuksi tuleva 'Promenade'-teema kuulijaa pysymään kärryillä.
Toinen syy lienee musiikin häpeilemätön romanttisuus, sekä sen nopeasti tunnelmasta toiseen muuntautuva luonne. Välillä liikutaan ylvään majesteetillisissa tunnelmissa, välillä taas musiikissa on uhkaavaa vaaran tuntua. Ensin se on leikkisää, sitten traagista. Tylsää hetkeä ei Näyttelykuvien parissa ehdi syntyä.
Mutta kuten mainitsin, toistaiseksi Näyttelykuvien diggailu ei ole johtanut mihinkään muuhun. Ei sillä, että olisin mitenkään aktiivisesti seurannut siitä saamaani inspiraatiota uuden musiikin metsästämisessä. Olen kuitenkin alkanut epäillä omaa äänitekeskeistä lähestymistapaani. Ehkäpä paras tapa tutustua klassiseen musiikkiin olisi sittenkin konserteissa käyminen. Kehotanhan aina itsekin jazzmusiikista kiinnostuneita hakeutumaan johonkin, missä jazzia soitetaan livenä. Jazz on parhaimmillaan siinä hetkessä, kun se syntyy ja oletan, että klassinen musiikki lienee enemmän edukseen konserttisalissa, kuin keskinkertaisten kotistereoideni suodattamana.
Eli Spotify auki ja RSO:n kalenteria selaamaan!
Viimeisin kädensijani länsimaisen taidemusiikin hahmottomassa järkäleessä ei ole sekään vielä toistaiseksi poikinut jatkoa, mutta siitä viis, sillä se riittää minulle itsessään tällä erää varsin hyvin. Kyseessä on Jukka-Pekka Sarasteen ja Toronto Symphony Orchestran levytys Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksesta. Levyllä on mukana myös venäläisen Musorgskin luultavasti tunnetuin aikaansaannos Yö autiolla vuorella, joka kuuluu niihin klasariklassikoihin, joita länsimainen ihminen ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Hyvänä esimerkkinä tästä on oma ensikosketukseni 1800-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneen Musorgskin musiikkiin. Se tapahtui viitisentoista vuotta sitten, ehkäpä hieman yllättäen Super Nintendon ohjain kourassa. Mainion Earthworm Jim -pelin tulikivenkatkuisessa kakkoslevelissä infernaalista tunnelmaa luotiin nimenomaan Yö autiolla vuorella -teoksen alkutahdeilla.
Mutta takaisin Näyttelykuviin. Olen yrittänyt selvittää miksi tämä kyseinen teos nappasi minut otteeseensa niin vahvasti, että sitä tulee soitettua jatkuvasti. Yksi syy saattaa olla se, että Näyttelykuvissa musiikki tarjoillaan lyhyinä, helposti hahmotettavina palasina, jotka usein sidotaan yhteen toistuvalla 'Promenade'-teemalla. Alun perin pianosarjaksi sävelletty teos on saanut inspiraationsa Musorgskin ystävän, arkkitehti Viktor Hartmannin piirroksista ja akvarelleista. Tästä tulee tietenkin myös nimi Näyttelykuvia. Toistuvat 'Promenade'-osuudet kuvaavat näyttelyvieraan siirtymistä taululta toiselle. Toisto lieneekin tässä juuri se olennainen elementti. Kun teosta kuuntelee ensi kertaa, auttaa vähän väliä ilmoille kajahtava ja näin nopeasti tutuksi tuleva 'Promenade'-teema kuulijaa pysymään kärryillä.
Toinen syy lienee musiikin häpeilemätön romanttisuus, sekä sen nopeasti tunnelmasta toiseen muuntautuva luonne. Välillä liikutaan ylvään majesteetillisissa tunnelmissa, välillä taas musiikissa on uhkaavaa vaaran tuntua. Ensin se on leikkisää, sitten traagista. Tylsää hetkeä ei Näyttelykuvien parissa ehdi syntyä.
Mutta kuten mainitsin, toistaiseksi Näyttelykuvien diggailu ei ole johtanut mihinkään muuhun. Ei sillä, että olisin mitenkään aktiivisesti seurannut siitä saamaani inspiraatiota uuden musiikin metsästämisessä. Olen kuitenkin alkanut epäillä omaa äänitekeskeistä lähestymistapaani. Ehkäpä paras tapa tutustua klassiseen musiikkiin olisi sittenkin konserteissa käyminen. Kehotanhan aina itsekin jazzmusiikista kiinnostuneita hakeutumaan johonkin, missä jazzia soitetaan livenä. Jazz on parhaimmillaan siinä hetkessä, kun se syntyy ja oletan, että klassinen musiikki lienee enemmän edukseen konserttisalissa, kuin keskinkertaisten kotistereoideni suodattamana.
Eli Spotify auki ja RSO:n kalenteria selaamaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)