Siis kuka al häh?

No Salem Al Fakir tietty! Mikäli nimi ei sano mitään, älä panikoi – se tuntuu olevan kovin yleistä Pohjanlahden tällä puolella. Länsinaapurin mainio multi-instrumentalisti on pysynyt hämmästyttävän kauan salassa suurelta osalta suomalaisia, vaikka esiintyikin täällä viime kesänä peräti kolme kertaa. Keikkapaikkoina olivat tuolloin Tammisaari, Pietarsaari ja Maarianhamina, mikä selittänee sen, ettei sana al Fakirista ole levinnyt kovin tehokkaasti ainakaan maamme suomenkielisen väestön keskuudessa. Nyt salaisuus on kuitenkin paljastunut, sillä Helsingin Sanomatkin noteerasi artistin tulevan Helsingin vierailun. Salem Al Fakir nähdään siis 1. joulukuuta Korjaamolla Bloggpriset 2010 -palkintogaalassa. Lippujen hinnatkaan eivät päätä huimaa.



Lisää ruotsalaisen artistin musiikkia löytää tietenkin ruotsalaisesta musiikkipalvelusta. Heja Sverige!

Pekka Tuppurainen: Röd/Blå

Ilma Recordsin katalogi sai neljännen julkaisunsa, kun Pekka Tuppurainen julkaisi levy-yhtiönsä kautta oman erinomaisen hämmentävän debyyttinsä Röd/Blå. Tuppurainen, jonka urotöihin kuuluu mm. Mikko Innasen loistavan F60.8:n tuottaminen ja kokoon parsiminen, johtaa levyllään Innasesta, Joonas Riipasta, Aki Rissasesta ja Magnus Broosta koostuvan yhtyeensä mitä eriskummallisimmista äänimaisemista vapaan improvisaation ja tuhnuisen blues-boogien kautta milloin mihinkin. Levy on sen verran moni-ilmeinen, että sen sisällön tarkempi kuvaileminen tuntuu jotenkin tylsältä. Se kannattaakin vaan pistää soimaan ja kuunnella mihin musiikki vie.

Moni kokee levyn varmasti vaikeana, mutta mielestäni asia on juurikin päinvastoin. Röd/Blå on äärimmäisen helppoa kuunneltavaa. Se ei vaadi kuulijaltaan mitään muuta, kuin korvan tai kaksi ja muutaman tunnin aikaa. Sitä ei tarvitse "ymmärtää", eikä siitä edes tarvitse olla mitään mieltä. Sen kun kuuntelee vaan.

Mikäli Tuppuraisen ja kumppanien ääniseikkailut haluaa kokea elävänä paikan päällä, on tänään siihenkin mahdollisuus. Levyjulkkarikeikka järjestetään illalla Birdlandissa. Liput maksavat 7 euroa.

Kalpeanaama folkkaa!

Satuin juuri näkemään YLE:n aamu-tv:n uusinnan, jossa Paleface promosi tänään julkaistavaa albumiaan Helsinki - Shangri-La. Tiesin, että kieli oli tätä levyä varten muuttunut englannista suomeksi, mutta mies ja kitara -henkiseen protestilaulumeininkiin en osannut varautua.



Hyvinhän se sujuu Palefacelta laulukin. Haastattelun loppuun artisti vetäisi vielä hienon, Juice Leskisen suomentaman version Procol Harumin 'A Whiter Shade of Pale'-klassikosta. Yllättävää ja virkistävää. Ja älkäähän huolestuko, onhan siellä tietty räppiäkin.

Markus Holkko Lauantaijatseissa

Tänään kannattaa puolenpäivän aikaan virittää radiovastaanottimet Bassoradion taajuudelle 102,8 Mhz (tai vaihtoehtoisesti avata Basson nettiradio), sillä Timo Lassyn vieraana Lauantaijatseissa vierailee mainio saksofonisti Markus Holkko. Markus Holkko Quartetin Jazz-Emmankin voittanut Being Here oli yksi 2000-luvun hienoimmista kotimaisista jazzlevyistä, joten odotukset uutta From Circuits, With Love -albumia kohtaan ovat melko korkealla. Tämänpäiväinen Lauantaijatsit tarjoaakin hyvän mahdollisuuden tutustua levyyn artistin itsensä opastuksella.

Mikäli tänään sattuu olemaan jotain parempaa tekemistä aikavälillä 12-14, lähetetään uusinta ohjelmasta sunnuntaina heti aamukuudelta. Tiedän, se on melko aikainen ajankohta etenkin viikonloppuaamuksi, mutta kyllähän hyvä jazzmusiikki aina kunnon yöunet päihittää!

Super Janne: Munkkisaari

Jotkut levyt vaan kolahtaa. Sain viikko sitten vihdoin hankittua Super Jannen uutukaisen, enkä meinaa nyt millään löytää ulos Munkkisaaresta. Viikonloppuna jätin iPodin kotiin ja huomasin ikävöiväni Dustin Hoffmanin näköistä naista jossain Jyväskylän laitamilla. Munkkisaari on ottanut tajuntani niin suvereenisti haltuunsa, että hetket, jolloin joku sen pirullisen tarttuvista kertosäkeistä ei luuppaisi pääkopassani, ovat harvassa.

Harvemmin räppilevystä kirjoittaessa tulee hehkutettua kertsejä, mutta tässä tapauksessa ei oikein muutakaan voi. Super Janne on ladannut hip hop -ilmaisuunsa niin väkevän annoksen soulia, että lauletut kertosäkeet nousevat useissa biiseissä kohokohdiksi. Tämä taas tietty kumpuaa siitä, että Super Janne todella osaa laulaa - samaahan ei kaikista laulua harrastavista MC:istä voi sanoa. Jannen riimittelykin on maukkaimmillaan risteillessään rennon ilmavasti jossain räpin ja laulun välimaastossa.

Sen lisäksi, että Super Jannen flow on kohdillaan, on Munkkisaari oiva osoitus miehen kyvyistä tuottajana ja säveltäjänä. Biitit käyvät groovella, joka paikoitellen tuo mieleen D'Angelon Voodoon tai vaikkapa Quintessencen ensimmäisen pitkäsoiton. Ja se on aika kova saavutus pääasiassa konevoimin tuotetulta levyltä. Toisinaan taustat nojailevat enemmän vanhan koulun hip hopin suuntaan ja muutamalla raidalla komppaa ihka oikea livebändi. Jokaisessa tapauksessa homma toimii kuin unelma.

Jottei nyt mentäisi ihan kritiikittömän ylistyksen puolelle, niin on sanottava, että lyriikat Munkkisaarella eivät aina yllä muiden osa-alueiden tasolle. Super Jannen tekstit eivät oikein onnistu aiheuttamaan ahaa-elämyksiä ja riimit tuntuvat välillä irrallisilta ja itsetarkoituksellisilta. Tämän voisi kuvitella olevan kohtalokas puute räppilevylle, mutta onneksi Munkkisaari onkin paljon enemmän kuin pelkkä räppilevy. Ja eikös jokaisella supersankarilla kuulukin olla se heikko kohtansa?

Munkkisaaren on julkaissut artistin pyörittämä Upleftbass Records ja sitä voi ostaa kaupoista tai iTunesista. Ostakaa siis!

Viiskulmast Olariin ja siitä koko Suomeen...

Nyt seuraa pieni nostalgiatuokio. Muistathan 2000-luvun alun, MoonTv:n ja MC Taakibörstan? Jos et, olet joko liian nuori, liian vanha, tai sitten prioriteettisi olivat kymmenen vuotta sitten ikävästi keturallaan. Kannattaa nuo klipit silti katsoa.

Comeback olis huikea juttu. Ei mulla muuta.

Flow-lauantai ja -sunnuntai - in colour!

En eilen ehtinyt koneelle, joten tässä lauantain ja sunnuntain tunnelmia samassa paketissa. Lauantain kohokohdiksi kiipivät festivaalin jazztarjonnan tyylillä avannut Timo Lassy Orchestra feat. José James, psykedeelisellä basaaripaukkeellaan teltan villinnyt Omar Souleyman ja tietty melkoiset bileet päälavalla pystyttänyt M.I.A. Major Lazer oli kuulemma myös todella kova. Harmi, että se meni tällä kertaa täysin ohi.

Festivaalin päätöspäivä lähti käyntiin Kemmurun tahdissa, eli toisin sanoen Dinosauruxia tuli missattua - 14.10 oli yksinkertaisesti liian aikainen ajankohta, ainakin minulle. Siitä päivä eteni mukavasti Ricky-Tick Big Bandin, Ballaké Sissokon, Konono N°1:n ja RotFrontin parissa. Vaikka Flow-sunnuntaita varjosti hieman pääesiintyjä Jónsin viime hetken peruutus, luulen ettei kovinkaan moni joutunut poistumaan paikalta pettyneenä. Päälavan viimeisen esiintymisajan perineen The xx:n tummanpuhuva ja minimalistinen indiepop sopi nimittäin Suvilahden pimenneeseen kesäiltaan lähes täydellisesti.

Flow on nyt tältä vuodelta ohi, mutta mikäli olitte sunnuntaina paikalla, säilyttäkää lippunne tai rannekkeenne! Festivaalin sivuilla on nimittäin ilmoitettu, että Flow’n kävijöitä pyydetään säilyttämään sunnuntain sisältävä pääsylippunsa tai todiste sen ostosta, sillä Flow suunnittelee asiaan liittyvää “syysyllätystä”.

Hmmm. Pistää miettimään. Sunnuntain pääesiintyjä Jónsi peruutti äkillisesti ja sunnuntaille lipun ostaneille on luvassa syksymmällä pikku yllätys. Uskaltaisikohan tässä laskea 1+1?

Flow-perjantai - in colour!

Flow-viikonlopun avauspäivä on nyt takana ja festivaali pyörähtikin käyntiin oikein mukavasti. Perjantain huippuhetkiksi nousivat Ulverin, Big Boin ja hieman puun takaa hyökänneen Magnetic Manin setit. Ruokapuolella erittäin maukas ja suhteellisen huokea vegedog yllätti positiivisesti. Varsinaisen festariraportin voi lukea Synkoopin seuraavasta numerosta. Tässä kuitenkin hieman esimakua kuvien muodossa. Eli infoa seuraa siis yli yhdeksän tuhannen sanan edestä, eiks se jotenkin niin mennyt?

Ilmaista Suomi-musaa, olkaa hyvä!

Diogenes Music on julkaissut vapaasti ladattavissa olevan digitaalisen kokoelman, joka esittelee lafkan labelien runsasta Flow-edustusta. Kokoelman saa myös Spotify-soittolistana, mutta itse ainakin latasin mp3:set iPodillani kuunneltaviksi. Mukana ovat mm. Circle, Sami Kukka, Islaja ja Lau Nau, sekä oma suosikkini, Dinosauruxian (noinko se taipuu?) 'Safe (MISF*TS remix)'. Diogenes Musicin Flow-samplerin voi ladata täältä.

Flow ja kirotut päällekkäisyydet

Punavuoressa lienee jo käynnissä kuumeinen ironiaviiksien trimmailu ja asukokonaisuuksien mallailu, sillä hipsterikansan kesän huipennus on aivan nurkan takana. Flow Festival 2010 alkaa perjantaina, mutta jo muutaman tunnin päästä on mahdollisuus ottaa varaslähtö The Chemical Brothersin ja LCD Soundsystemin tahdissa. Lippuja avajaiskonserttiin löytyy vielä, joten sellaisen voi hankkia vaikkapa portilta. Itse en ole menossa, joten keskityn tässä nyt perjantaina alkavaan pääkoitokseen.

Flow saattaa joidenkin mielestä olla huvittavankin trendikäs extra hip -artisteineen, sushiravintoloineen ja muotitietoisine yleisöineen - mikäpä olisikaan hauskempaa, kuin hipstereiden kustannuksella naljailu? Musiikillinen kattaus festivaalilla on kuitenkin vailla vertaansa. Ohjelmassa on ainakin meikäläiselle juuri sopiva sekoitus suosikkeja ja toisaalta myös täysin uusia tuttavuuksia. Flow'n hiljattain päivitetty Spotify-soittolista onkin viime päivinä ollut tehosoitossa ja uutta kiehtovaa musiikkia tuntuu löytyvän joka kuuntelukerralla. Lähdenkin Suvilahteen vähintään yhtä innoissani kuulemaan uutta, kuin fiilistelemään jo tuttuja lemppareita.

Kiinnostavien esiintyjien paljous tuo mukanaan myös erään ärsyttävän ongelman, nimittäin päällekkäisyydet. Ja mitä enemmän tutustun esiintyjiin etukäteen, sitä enemmän päällekkäisyyksiä tietenkin syntyy. Perjantaina täytyy tehdä valinta Ulverin hämyisen fiilistelyn ja Broken Bellsin popimman, mutta varsin mainion meiningin välillä. Lisäksi pitää päättää viekö kyllästymiseen saakka suitsutettu kotimaan kulttibändi Circle voiton Airista. Kumpaakaan en ole aiemmin nähnyt livenä. Circlen perään ehtisi vielä Voimala-klubille kuulemaan Four Tetin setin ennen kuin Big Boi aloittaa päälavalla. Sitä en aio missata.

Lauantaina ongelmia tuottavat Owen Pallettin ja José Jamesilla höystetyn Timo Lassy Orchestran - siis uuden tuttavuuden ja vanhan suosikin - esiintymisten samanaikaisuus. Lisäksi ekstrabonuksena nuo molemmat menevät ainakin osaksi päällekkäin myös Junipin setin kanssa. Hieman arvon vielä myös Flow Festivalin omaksi pensselisedäksikin tituleeratun Omar Souleymanin ja naapurintyttö Robynin välillä. Tällä hetkellä vaaka on hienoisesti kallellaan lähi-idän suuntaan.

Sunnuntaikaan ei tuo helpotusta, sillä heti alkuun joudun valitsemaan joko Kemmurun tai Ricky-Tick Big Bandin. Kemmuru aloittaa hieman aikaisemmin, joten keikan alun ehdin ainakin kuulemaan. Jos meininki Teltassa on tarpeeksi hyvä, voi olla, että RTBB jää jälleen näkemättä. Sunnuntain toinen taistelupari tuleekin Afrikasta. Malilainen kora-taituri Ballaké Sissoko ja Mulatu Astatkea paikkaamaan buukattu Kongolainen Konono N°1 kiinnostaisivat molemmat. Konono N°1:n hypnoottinen, sähköistetty sormipianofunk tuntuu ehkä tällä hetkellä hivenen houkuttelevammalta, mutta mieli ehtii varmasti muuttua useasti ennen sunnuntaita.

Loppujen lopuksi onkin varmasti parempi olla stressaamatta näistä liikaa ja noudattaa ikivanhaa viisautta: Go with the flow. Nähdään Suvilahdessa!

Poukkoilua, kasaria ja Teenage Mutant Ninja Turtles - Skalle & Sharon Espan lavalla

Muutama viikko sitten tilaamistani levyistä on toistaiseksi koviten kolahtanut Skalle & Sharonin Mainio matka, joka on osoittautunut vähintäänkin nimensä veroiseksi. Onnekseni sain viime tiistaina mahdollisuuden nähdä yhtyeen elävänä Espan lavalla. Keikka oli osa koko heinäkuun kestänyttä Jazz-Espa -festivaalia.

Skalle & Sharon osoitti tunnin mittaisen settinsä aikana lähes täydellistä epäkunnioitusta kaiken maailman genrerajoja kohtaan. Bändi vei yleisönsä kiertoajelulle omaan iloisesti vinksahtaneeseen maailmaansa, jossa kaikenlaiset tyylit reggaesta kasarifuusioon ja syntikkapopista free jazziin valjastettiin surutta palvelemaan yhtyeen musiikillisia päämääriä. En voi sanoa olleeni yllättynyt huomatessani ihmisten vähän väliä jäävän kyydistä pois - lavan edustan penkeille istahtaneille turisteille ja kenties leppoisaa kesäistä jatsituokiota odottaneille seniorikansalaisille vauhti tuntui olevan piirun verran liian kova.

Tyylillisen kameleonttimaisuuden lisäksi Skalle & Sharonin esiintymisessä miellytti valtava energia, jolla trio poukkoilevia sävellyksiään tulkitsi. Vaikka kappaleet olivat melko monimutkaisia, soitti kolmikko alusta loppuun ronskisti ja sortumatta turhaan hienosteluun. Mainio matka -debyytiltä kuultiin nimikappaleen lisäksi ainakin Weather Reportin suuntaan nyökkäilevä 'Joydanz', sarjakuvamaisen pahaenteinen 'Zombie', sekä rauhoittavana välipalana kaunis 'Kielo ja leppäkerttu'.

Skalle & Sharon esitti keikalla myös tuoreempaa materiaalia, jonka yhteiseksi nimittäjäksi nousi kultainen 1980-luku. Soittajien (kuten myös minun) lapsuuden vuosikymmen oli vahvasti läsnä Tuomas A. Turusen syntikkasoundeissa ja rumpali Tatu Rönkön vähän väliä ilmoille takomissa kasarivoimafilleissä. Saksofonisti Pauli Lyytinen kantoi kortensa kekoon vuorottelemalla tenorin ja EWIn varressa. Nostalgia huipentui varsin vapaamuotoiseen tulkintaan TMNT-tunnarista, jonka Turunen spiikkasi sisään "jazz-standardina 80-luvulta". Kuten arvata saattaa, pari-kolmekymppisistä koostunut yleisönosa myhäili tyytyväisenä, kun taas vanhemmilta meni tämä viittaus aika pitkälti ohi.

Skalle & Sharonin uutta levyä odotellessa suosittelen lämpimästi hankkimaan liput Mainiolle Matkalle joko sähköisesti, tai perinteisemmin fyysisessä muodossa.

Jazz-Espa on täällä taas!

Ja on siis tietenkin ollut jo heinäkuun alusta asti. Heräsin itse taas tavalliseen tapaani hieman myöhässä. Tärkeintä on kuitenkin, että heräsin. Viime kesänä en tainnut nähdä yhtä ainutta keikkaa tämän kuukauden mittaisen festivaalin tarjonnasta. Niille, joille Jazz-Espa ei ole tuttu juttu, kyseessä on siis Jazzliiton järjestämä konserttisarja Helsingin Esplanadin puistossa. Joka arkipäivä klo 16 Espan lavalle nousee uusi jazzyhtye ihastuttamaan yleisöä ja satunnaisia ohikulkijoita.

Olin eilen ensimmäistä kertaa nauttimassa tämän vuotisesta Jazz-Espasta, kun esiintymisvuorossa oli kotimainen Tonight at Noon, joka on Charles Mingusin musiikilla kulkeva kvintetti. Rummut, urut, kaksi saksofonia ja trumpetti osoittautui mainioksi reseptiksi Mingusin väkevien sävellysten tulkitsemiseen. Alttoa ja baritonia soittanut Mikko Innanen pysäytti jälleen kerran vallattoman anarkistisella ulosannillaan, vaikka eipä yhtyeen muissakaan solisteissa moitteen sijaa ollut.

Mikko Innanen, Jussi Kannaste ja Jukka Eskola

tuuttaavat. Mikko Helevä urkuineen taustalla.

Lopulta virkistävä sade lopetti keikkaelämykseni ennenaikaisesti, mutta Tonight at Noon ehti lyhyessäkin ajassa vakuuttaa. Huhut kertovat, että bändiltä olisi lähiaikoina tulossa levykin kauppoihin. Pakkohankinta taitaapi olla siis edessä.

Jazz-Espa jatkuu iloisesti heinäkuun loppuun saakka ja lavalla tullaan näkemään vielä Jukkis Uotila Band, Teemu Takanen & Takatonic, Kvalda, Pentti Hietanen Jazz Ensemble, Skalle & Sharon ja monia muita. Koko homma huipentuu sunnuntaina 1.8. Alppipuisto Jazziin, jossa esiintyvät PLOP, Mirja Mäkelä Trio, Jukka Eskola Quintet ja Verneri Pohjola Aurora. Illemalla voi mbarissa kuulla vielä Dalindèoa, sekä Alppipuisto Jazz DJ:tä. Koko ohjelma löytyy Jazzliiton sivuilta.

Köyhän dilemma

Minun täytynee heti näin alkuun tarjota muutama tekosyy miksi blogini päivitystahti on viimeaikoina ollut tavanomaistakin laiskempi. No, ensinnäkin olin viikon Imatralla Big Band -kurssilla, jossa ei treenintäyteisen päivän ja viihteentäyteisen illan välillä ollut juurikaan aikaa bloggailulle. BB-kurssin kokemuksista saatan kirjoittaa myöhemmin lisää, mikäli tulee sellainen fiilis. Toinen tekosyyni on simppelimpi: Nyt on kesä. Ei sitä aina vaan jaksa. Siinä siis lyhyt puolustuspuhe, nyt itse asiaan.

Olen saanut CDON.COMilta viiden euron lahjakortin, ilmeisesti kiitokseksi semi-ahkerasta asiakkuudestani. Jee! Viisi euroa ei ehkä kuulosta paljolta, mutta eipä ole tämänhetkinen rahatilanteenikaan kummoinen, joten kaikki tarvittava apu otetaan kiitollisena vastaan. Eli kiitti vaan CDON.COM.

No niin, ja nyt itse dilemmaan, joka kaikessa yllättävyydessään on seuraava: En tiedä mihin levyyn ruhtinaallisen viiden euron lahjakorttini käyttäisin. Shokeeraavaa, eikö? En kuitenkaan ole täysin tyhjän päällä, sillä olen jo onnistunut rajaamaan vaihtoehtoni kolmeen. Kaikki ehdokkaat ovat melko tuoreita ja voidaan melko vaivatta sijoittaa suomalaisen jazzin iloisesti ja eloisasti pirskahtelevaan karsinaan. Nöf. Tähän rajaukseen on useita syitä, vähäisimpänä ei suinkaan se, että kotimaiset jazzlevyt tuppaavat usein olemaan melko hintavia - mid price -hintaiset suomijatsijulkaisut ovat tosiaankin harvinaista herkkua. Pidemmittä puheitta, tässä tulevat tuoreimmat ehdokkaat jo aivan liian täynnä olevaan levyhyllyyni:

Joonatan Rautio Trio: Commitment

Saksofonisti Joonatan Rautio oli pitkään nimi, joka kyllä kilisteli kelloja takaraivossani, vaikka en osannutkaan yhdistää siihen naamaa, soundista nyt puhumattakaan. No, sattuipa niin, että sain Imatralla hioa saksofoniosaamistani Raution opastuksessa. Hänen pedagogiset taitonsa ja suvereeni instrumentin hallintansa herättivät kiinnostuksen myös Joonatan Rautio Trion musiikkia kohtaan. Triossa Raution kanssa soittavat basisti Ville Herrala ja rumpali Joonas Riippa, eli kyseessä on siis pianoton saksofonitrio - yhtyemuoto, jonka Sonny Rollins esitteli maailmalle vuonna 1957 albumeillaan Way Out West ja A Night At The Village Vanguard. Tällainen kokoonpano voi parhaimmillaan olla todella antoisaa kuunneltavaa, kun sointusoittimen puute antaa solistille aika pitkälti vapaat kädet. Kurssilla kuulemani perusteella Rautiolla on enemmän kuin hyvät eväät käyttää noita vapauksia hyväkseen.

Verneri Pohjola Quartet: Hot Pot Place Around The Corner

Verneri Pohjolan muutaman vuoden takainen soolodebyytti Aurora on yksi hienoimpia kotimaisia jazzlevyjä ikinä. Noin, tulipahan julistettua sekin nyt ihan näin kirjallisessa muodossa. Joka tapauksessa viimeistään Auroralla Pohjola todisti olevansa taitava ja omaperäinen säveltäjä sekä erinomaisen ilmeikäs solisti. Hot Pot Place Around The Corner on edeltäjäänsä enemmän yhtyelevy, vaikka kappalemateriaali onkin standardeja lukuunottamatta kokonaan trumpetistin kynästä. Kvartettiin kuuluvat Pohjolan lisäksi hänen pitkäaikainen aisaparinsa, rumpali Joonas Riippa, joka siis soittaa myös Raution triossa, sekä Shanghaista kotoisin olevat pianisti Mark Bai ja basisti Michael Brownell. Levyn musiikki liikkuu hieman perinteisemmissä raameissa, kuin monenkirjavalla ja osin varsin kokeilevallakin Auroralla. Onkin mielenkiintoista kuulla Pohjolan operoivan ihan "jazzjazzkontekstissa". Eiköhän se ihan hyvin mene.

Skalle & Sharon: Mainio Matka

Joonatan Rautio ja Verneri Pohjola ovat suomalaisessa jazzskenessä jo vakiintuneita nimiä, mutta Skalle & Sharon -nimen takana operoivat kolme kaveria kuuluvat vielä toistaiseksi niin kutsuttuun "up & coming" -osastoon. Trion rumpalin Tatu Rönkön voi bongata ainakin Auteur Jazzin rumpupallilta, sekä tietysti Elifantreesta, jossa soittaa myös Skalle & Sharonin saksofonisti Pauli Lyytinen. Kosketinsoittaja Tuomas A. Turusesta en sen sijaan tiedä oikeastaan yhtään mitään. Sori Tuomas, mutta eiköhän tämäkin asia korjaannu melko pian. Musiikillisesti trio poukkoilee jossain jazzin ja anarkistisen videopelimusiikin välillä, ainakin näin ensikuulemani perusteella. Skalle & Sharon tosin vaikuttaa yhtyeeltä, joka tulee yllättämään kuulijansa matkan varrella ainakin muutamaan otteeseen. Eli pidetään se genreleimasin toistaiseksi siellä laatikossa.

Tässä kirjoitellessani muistin juuri, että CDON.COMistahan voi levyt tilata laskulla. Se siitä dilemmasta sitten. Pistetään kaikki kolme tulemaan, niin minä saan levyni ja CDONin porukat jälleen kerran rahani, viiveellä tosin.

Kalliiksi tuli se viiden euron lahjakortti.

Synkooppi Op. 99 - Out now!

Synkooppi-lehden uusin numero on siis nyt saatavilla erittäin hyvin varustelluista lehtipisteistä (lue: Akateemisesta kirjakaupasta ja joistain kirjastoista ainakin..). Julkaisun voi myös tilata kotiin vaivaisella 16 euron vuosihinnalla.

Uudesta numerosta voi lueskella mm. Benny Golsonin kanssa tekemäni haastattelun, ajatuksiani tämän vuoden April Jazz -festivaaleilta ja tässä blogissakin julkaistun Povo & RTBB -levyarvion. Lisäksi tarjolla on Eero Kosken raportti huhtikuussa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen järjestetystä TUMfestistä, ensimmäinen osa Lasse Lehtosen japanilaista kakyoku-taidelaulua käsittelevästä artikkelista, levyarvioita ja paljon muutakin jännää.

Ai niin, ja se on vihreä.

Super Janne

Kerroin jokin aika sitten aikeistani perehtyä kotimaiseen rap-musiikkiin, joka on pitkään ollut minulle melko hämärää aluetta. Kiinnostus nimenomaan suomenkieliseen räppiin heräsi Jätkäjätkien uuden levyn myötä, mutta se oli lopulta Kemmuru, joka teki suurimman vaikutuksen. Tykästyin Aksimin, Jodarokin ja J-Lainin rehellisen suomalaiseen, vaan ei junttimaiseen meininkiin niin, ettei vähään aikaan oikein muuta tullut kuunneltuakaan. Näin siis uusien rap-artistien bongailu jäi myös hetkeksi telakalle.

Nyt huomioni on kuitenkin kaapannut Kemmurunkin levyillä vieraillut Super Janne, jonka uusi albumi Munkkisaari julkaistaan 23.6.2010. Janne Vakkilaisena siviilielämässään tunnettu räppäri/tuottaja suosii ainakin sinkkubiisinsä 'Kaikki muuttuu' perusteella taustoissaan letkeää ja orgaanista, 1970-luvun suuntaan nyökkäilevää soundia. Super Jannen riimittely kuulostaa mukavan sulavalta ja lisäbonuksena hänellä on vielä varsin sielukas lauluääni.

Tästähän voisi helposti kehkeytyä uusi suosikki! Ja jos Super Janne teki vaikutuksen sinuunkin, niin ensi keskiviikkona olisi mahdollisuus nähdä artisti lavalla levyjulkkarikeikalla Club YK:ssa.

Flow 2010 julkisti lopullisen ohjelmansa

Helsingissä elokuussa järjestettävä Flow-festivaali on nyt lyönyt lukkoon artistikiinnityksensä. Viimehetken lisäykset antoivat jo valmiiksi maukkaalle esiintyjäkaartille herkullisen kuorrutuksen, kun mukaan saatiin mm. Outkastin toinen puolisko Big Boi ja uusi Suomi-suosikkini Kemmuru. Yhdysvaltalainen Wovenhand sen sijaan on perunut esiintymisensä.

Big Boin tyylinäyte:

Ja Kemmuru perässä:

Muita lisäyksiä ovat ulkomaiset Caribou ja Magnetic Man sekä kotimaiset Uusi Fantasia, Islaja, Dinosauruxia ja Ville Leinonen, muutamia mainitakseni. Mielenkiintoiselta vaikuttaa myös kitaristi Kalle Kaliman soolokonsertti, joka kantaa nimeä Pentasonic. Hienoa, että festivaali panostaa myös hieman härömpään musiikilliseen ilmaisuun!

Ja yllämainitut kiinnityksethän ovat tosiaan vain jäävuoren huippu - pinnan alla kimaltelevat mm. Air, Broken Bells, Jimi Tenor & Tony Allen, M.I.A., Timo Lassy Orchestra w/ José James, Jónsi, Mulatu Astatke ja Ricky-Tick Big Band.

Julistan täten olevani virallisesti innoissani.

Festivaalin koko ohjelman voi tarkastaa täältä. Ja liput voi hankkia täältä. Elokuuta odotellessa voi tunnelmaan virittäytyä Flow 2010 -soittolistan avulla. Tätä ei sovi missata!

Sormiot? Mitkä v*tun sormiot?!?

Kuten otsikosta saattaa jo päätellä, en voi sietää sormio-sanaa. Järjellistä perustelua inholleni on hankala löytää, mutta yritän selittää kantani parhaani mukaan. Ensinnäkin, voisin antaa sanan olla, mikäli sitä käytettäisiin ainoastaan kuvaamaan urkujen (sormio & jalkio) ja ehkä harmonikkojen koskettimistoja. Näissä tapauksissa sormio-sanan käyttö tuntuu jokseenkin luontevalta, vaikka tuokin yhä mieleeni jonkin kiinalaisen sormiraudan tai pikkuriikkisen sormeen sidottavan kravatin.

Ärsyttämään sana rupeaa toden teolla, kun musiikkitoimittajat korvaavat sillä koskettimet-sanan tapaan: "Seppo Kantonen, sormiot". Aaaaaargh! Jukka Hauru on erityisesti kunnostautunut tällaisessa sormioviljelyssä ja olenpa kuullut s-sanan lipsahtavan Markus Partasenkin huulilta. Tiedän, että sanan käytön puolesta voi varmasti esittää useita hyviäkin argumentteja, onhan se toki sanana suomalaisempi ja näppärämpi, kuin esimerkiksi kosketinsoitin. Suurin ongelma sormio-sanan kanssa (siis sen lisäksi että se nyt vaan kuulostaa ja näyttää aivan helvetin ärsyttävältä!) lienee kuitenkin se, ettei sitä käytä oikein kukaan muu kuin musiikkitoimittajat. Vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään ilmoittavan soittavansa sormioita? Tai kehuvan, että olipa taitava sormionsoittaja? Voin toki olla väärässäkin, mutta sanan tunkeminen keikka-arvioihin sun muihin haiskahtaa mielestäni toimittajien omahyväiseltä erikoisuudentavoittelulta ja väkinäiseltä kielen "rikastuttamiselta".

Asiasta saa olla eri mieltä. Ja lopuksi hieman luovaa kosketintyöskentelyä. Sormioksi suostuisin tämän videon instrumenteista kutsumaan korkeintaan Mr. Duken pikkuista sormisymbaalia.

Suomirap, missä menet?

Asa & -etuliitteen nimestään pudottanut Jätkäjätkät on tuoreella Ykstoist ykstoist -albumillaan herättänyt minussa pienoisen suomirapin janon. Ongelmani on, etten ole pitkiin aikoihin oikein seuraillut mitä kotimaisen puhelaulumusiikin saralla on tapahtunut. Jätkäjätkät ei varmastikaan kaikkine balkan- ja reggae-vaikutteineen ole edustavin mahdollinen suomirap-porukka, mutta jostainhan se tämäkin matka on aloitettava. Jos siis tulee mieleen tarkastamisen arvoisia artisteja, niin suosituksia otetaan kernaasti vastaan.

P.S. Kuin tilauksesta Kemmuru tarjoaa uutukaisensa Meiltä puuttuu kaikki ilmaisena latauksena kotisivuillaan. Käytän siis häikäilemättä tilaisuuden hyväkseni ja aloitan kotimaisen rapmusiikin tilan kartoittamisen näillä eväillä.

Bongaa levyt!

Tein jokin aika sitten blogiini uuden ylätunnisteen, jota varten kuvasin läjän CD-levyjä. Ajattelin, että olisi hauska katsoa, kuinka monta levyä tuosta sekamelskasta on tunnistettavissa. Osahan noista nyt on niin hyvin esillä, että riittänee, kun lukaisee nimen kannesta. Onneksi seasta löytyy muutama hiukan kinkkisempikin bongattava.

Koska kyse on vakavasta, veren maku suussa käytävästä kilpailusta, on voittajalle luonnollisesti luvassa myös palkinto. Eniten CD-kansia tunnistanut saakin valita kuvan levyistä yhden, jonka posti sitten kuljettaa kotiovelle asti läpi sateiden, tuiskujen ja tuhkapilvien.

Vastausaikaa on tästä hetkestä laskien viikko ja vastaukset voi laittaa sähköpostilla osoitteeseen ami.vuorinen@helsinki.fi.

Mikko Innanen: F60.8

Tiedän hyvin, että olen enemmän kuin hitusen myöhässä tämän kanssa. Saksofonisti Mikko Innasen sooloalbumi F60.8 ilmestyi nimittäin jo vuonna 2007. Törmäsin siihen itse kuitenkin vasta muutamia kuukausia sitten ja minun on siitä asti pitänyt kirjoittaa levystä jotain. Sopivaa hetkeä ei ole vaan ennen tätä sattunut kohdalle.

Löysin kryptisesti nimetyn F60.8:n Spotifysta etsiessäni palvelusta Mikko Innanen & Innkvisition tuotantoa. Olin lukenut albumista arvostelun ja osasin siksi odottaa jotain vielä vallattomasti rönsyilevää Innkvisitiotakin omalaatuisempaa. Lähdin kuuntelemaan levyä kuitenkin suurin varauksin, sillä ennakkotietojen mukaan se vaikutti ehkäpä hieman liian avantgardelta makuuni. Olinkin siis melko varma, etten tulisi olemaan erityisen innoissani kuulemastani. Tässä olin tietenkin täysin väärässä. Kun avausraita 'Down The Drain' oli soinut kymmenisen sekuntia, olin koukussa. Kuuntelin levyn alusta loppuun siltä istumalta.

Kilinää, kolinaa, suhinaa, likaiselta kuulostavia saksofoneja, satunnaisuuden ja säännöllisyyden rajalla tasapainoilevia rytmejä, melua, ääniä vailla näkyvää päämäärää. F60.8 on kaikkea tätä ja paljon muutakin. Välillä Innanen keskittyy melodioihin, jotka risteilevät usein alla pulppuilevan, epämääräisen rytmipohjan kannattelemina. Paikoin kaiuttimista säteilevä ääni taas on niin ulkona melodian, rytmin ja harmonian muodostamalta pelikentältä, että mikäli musiikki halutaan määritellä perinteisesti näiden elementtien kautta, herää kysymys onko tämä musiikkia lainkaan? Jos minulta kysytään, niin on. Ehdottomasti. Ja vieläpä poikkeuksellisen väkevää sellaista.

Vasta kun hankin F60.8:n CD:llä, minulle valkeni, kuinka albumi on tehty. Olin kuvitellut, että Innasen käytössä on ollut sekvenssereitä, efektilaitteita ja muutakin elektroniikkaa, mutta ei. Kaikki äänet, muutamia kenkien kopsumisia ja nauhasuhinoita lukuun ottamatta on tuotettu saksofoneilla. Innanen oli äänitellyt soittoaan kotonaan laitteistolla, jota voi parhaiten kuvata käsitteellä lo-fi. Näiden äänitysten ei ollut tarkoitus päätyä muiden kuultavaksi, saati sitten levykaupan hyllyyn. Innanen kuitenkin soitti niitä Ilma Recordsin Pekka Tuppuraiselle, joka innostui, editoi ja miksasi niistä kokonaisuuden ja julkaisi sen.

On hyvin vaikea erotella, mikä tässä levyssä saa minut uppoutumaan sen maailmaan niin, että sen kuuntelemista on vaikea keskeyttää. Joissain kappaleissa on samanlaista hypnoottisuutta, kuin loputtomalta tuntuvaa kopiomäärää työstävässä kopiokoneessa, jonka mekaanisen toiston ääniraita muotoutuu lopulta kuulijan päässä jännittäväksi rytmiseksi luupiksi. Innanen käsitteleekin saksofonejaan kuin koneita, joita ne tietyssä mielessä ovatkin. Suhteellisen nuori soitin tuo monimutkaisine mekanismeineen, aukeavine ja sulkeutuvine läppineen ja messinginhohtoineen ainakin minulle mieleen steampunkina tunnetun tieteiskirjallisuuden alalajin ja sen kuvastolle tyypilliset, höyrykoneesta johdetut mekaaniset vempaimet. Jotain tästä teollista vallankumousta romantisoivasta genrestä välittyy myös itse musiikkiin ja F60.8:aa voisikin hyvin kuvata termillä industrial, ellei sen nimistä lokeroa olisi jo varattu hieman erityyppiselle musiikille.

Ajattelin alunperin kirjoittaa, että tätä levyä ei voi ihan kaikille suositella. Hieman pohdittuani asiaa tulin kuitenkin täysin päinvastaiseen tulokseen ja suosittelenkin siis F60.8:aa jokaiselle musiikkimakuun, ikään, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan epäolennaiseen seikkaan katsomatta. On todennäköistä, että osa ei voi yksinkertaisesti sietää sitä, mutta osa saattaa hyvinkin rakastua siihen. Niin kävi kaikista ennakkoasenteistani huolimatta minullekin.

Jatsikasta kesäpäivää

Päätin näin kauniin kesäpäivän kunniaksi raapaista kasaan Spotify-soittolistan. Eli jazzia olisi tarjolla ja nimenomaan sieltä kadun aurinkoisemmalta laidalta. Eli ei sisällä freetä/kolinaa/synkistelyä. Eikä Summertimea.

1. Stan Getz - Balanco No Samba

2. Horace Silver - The Back Beat

3. Bill Evans - Alice In Wonderland

4. Sonny Rollins - St. Thomas

5. Quincy Jones - Hard Sock Dance

6. Duke Ellington & Coleman Hawkins - Limbo Jazz

7. Cannonball Adderley with Bill Evans - Toy

8. Art Blakey & The Jazz Messengers - Pensativa

9. Timo Lassy - Buzz Beater Stomp

Soittolistaan pääsee käsiksi tästä.

Uutuuksia Ricky-Tick Recordsilta

Viime vuosina on murehdittu urakalla musiikkiteollisuuden tulevaisuutta. Levymyynnit laskevat, nettipiratismi rehottaa ja yhä harvemmat tuntuvat haluavan maksaa musiikin kuuntelemisesta. Tämän lisäksi perinteinen levy-yhtiö on alkanut näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta ja kankealta kanavalta musiikin julkaisemiseen. Tänä päivänä levy-yhtiön tuleekin menestyäkseen tehdä paljon muutakin, kuin vain julkaista ja markkinoida äänilevyjä. Sillä pitää olla linja, profiili, brändi, sielu, jos sallitte. Sen tulee jättää jälkensä itse tuotteeseen niin, että kuluttajalle käy selväksi, ettei levyä, saati sille tallennettua musiikkia, olisi olemassa ilman levy-yhtiön luovaa panosta.

Antti Eerikäisen kipparoima Ricky-Tick Records täyttää edellä mainitut tunnusmerkit paremmin kuin hyvin. Siitä onkin tullut ainakin minulle juuri se levy-yhtiö, jonka jokainen uusi julkaisu on tsekattava, soitti itse levyllä kuka tahansa. Tämä johtuu nimenomaan yhtiön merkittävästä panostuksesta bisneksen luovaan puoleen, kuten kansitaiteeseen ja uusien projektien ideointiin. Ricky-Tickillä tunnutaan kiinnittävän erityistä huomiota joka ikiseen julkaisuun ja tuloksena onkin lähes poikkeuksetta tuote, joka kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja mikä tärkeintä, josta musiikinystävä on valmis maksamaan rahaa.

Povo: The Yellow of the Sun in You

Aina ei kuitenkaan Eerikäisen ja kumppanien midaan kosketuskaan voi puhdasta kultaa tuottaa. Tanskalaisen Povon Ricky-Tick -debyytti The Yellow of the Sun in You on nimittäin harmillisen epätasainen kokonaisuus. Trumpetisti Lars Vissingin ja DJ-tuottaja Anders Peter Andreasenin johtamalla poppoolla tuntuu olevan vaikeuksia päättää mihin suuntaan musiikkiaan veisi. Osa kappaleista svengaa tyylikkään retrohenkisesti ja osa taas kantaa mukanaan kaikuja nu-jazzin dominoimasta lähimenneisyydestä. Jostain syystä Povo tuntuu onnistuvan paremmin ensin mainituissa, vaikka levyn parhaimmistoon kuuluva, vetävästi napsuva ja veikeillä vaskikuvioilla kuorruteltu Bob Dylan -versiointi 'It's All Over Now Baby Blue' jälkimmäiseen ryhmään luetaankin.

Parhaimmillaan Povo onkin oikein hyvä. Albumin nimeä kantava, tyylikkään savuinen balladi 'The Yellow of the Sun in You' ja veteraanilaulaja Andy Beyn tulkitsemat 'Try to Use This Argument on Your Bank Manager' ja 'Instead of Being Bold About It' ovat kaikin puolin onnistuneita kappaleita. Ikävä kyllä vaa'an toisella puolella painavat konemaisen biitin väkinäisesti kuljettama 'In the Morning' ja Beyn vokaalitaiteilusta huolimatta tylsästi junnaava 'Celestial Blues'. Vähemmän onnistuneissa kappaleissa soolot ovat usein valonpilkahduksia, joiden ansiosta sormi pysyy poissa skippausnapilta ainakin hetken verran. Etenkin pianisti Heine Hansenin soittoa on ilo kuunnella, nostaahan hän mainiolla soolollaan 'What Not to Do' -kappaleen uudelleenkuunteluarvoa tuntuvasti.

The Yellow of the Sun in You ei missään nimessä ole huono levy. Muutama heikompi kappale, tyylillinen kahtiajakoisuus ja ehkäpä myös kolmen eri vokalistin käyttäminen tekevät siitä vain kovin rikkonaisen kokonaisuuden. Albumi onkin parhaimmillaan nautittuna omin käsin poimituissa palasissa, jolloin levyn helmet pääsevät kimaltelemaan vapaasti.

Ricky-Tick Big Band: Ricky-Tick Big Band

Jos Povon Ricky-Tick-avaus jättikin hieman toivomisen varaa, hyvittää levy-yhtiön viimeisin julkaisu kaikki toteutumattomat toiveet ja pienet pettymykset. Ricky-Tick Big Bandin samanniminen debyyttialbumi on alusta loppuun yhtä swingin ja svengin juhlaa. Dalindèon nokkamiehenä ehkäpä useimmille tuttu Valtteri Pöyhönen on säveltänyt levyllisen hienoa ja perinnetietoista, mutta silti rohkeasti eteenpäin katsovaa big band -musiikkia. Erityisen ilahduttavaa on, että hän ammentaa inspiraationsa reippaasti 1950-luvun tuolta puolen, mikä tuntuu olevan melko harvinaista tämän päivän jazzareille.

Itse big band koostuu maamme nuoremman polven huippusoittajista. Mukana on muiden muassa sellaisia nimiä, kuin Jaska Lukkarinen, Jukka Eskola, Kasperi Sarikoski, Kalevi Louhivuori, Timo Lassy, Antti Lötjönen ja Pope Puolitaival. Nuoren orkesterin veteraanijäsenenä häärää Antti Sarpila, joka tuo klarinetteineen saksofonisektion sointiin notkeaa swing-meininkiä. Kokonaisuudessaan Ricky-Tick Big Band kuulostaakin suorastaan upealta. Sen persoonallisen saundin esikuvat löytyvät ilman muuta big bandien kulta-ajan orkestereista, mutta itsetarkoituksellisesta retroilusta ei missään nimessä voida puhua. Pöyhönen ei apinoi Jimmie Luncefordin tai Benny Goodmanin orkestereiden tyylejä orjallisesti, eikä viime vuosisadan alkupuoliskon swing ole hänelle suinkaan ainoa innoituksen lähde. Myös Dalindèon Soundtrack for the Sound Eye -albumilta tuttu elokuvallinen ote on vahvasti läsnä Ricky-Tick Big Bandin musiikissa.

Levyn kahdeksasta kappaleesta on vaikea nostaa esiin suosikkeja, sillä täytepaloja ei alle neljänkymmenen minuutin kestoisella albumilla ole lainkaan. Musiikki svengaa pääasiassa reippaissa tempoissa, mikä tekee puolalaisen elokuvasäveltäjän ja jazzpianistin mukaan nimetystä 'Komedasta' ja ellingtonmaista eksotiikkaa huokuvasta 'Babelista' levyn ainoina balladeina entistäkin pysäyttävämpiä. Orkesteri on luonnollisesti myös pullollaan erinomaisia solisteja, jotka saavatkin Pöyhösen sovituksissa juuri sopivasti tilaa. Solistisista suorituksista erityisen mieleenpainuvia ovat Timo Lassyn muhkean baritonisaksofonin johdolla etenevä 'Easily Flammable' sekä Ari Jokelaisen hektinen alttosaksofonisoolo 'It's a Deal!'-kappaleessa.

Ricky-Tick Big Band on erinomainen esimerkki siitä, kuinka levy-yhtiö voi vielä tänä kotistudioiden ja omakustanteiden luvattuna aikana osoittaa olevansa korvaamaton ja luova osa musiikin tuotantoprosessia. Toivottavasti Valtteri Pöyhönen antaa muidenkin säveltäjien käyttää hyväkseen kokoamaansa orkesteria ja Ricky-Tick Big Band on vasta ensimmäinen pitkässä sarjassa Ricky-Tick Recordsin tuottamia, korkealaatuista big band -jazzia tarjoilevia albumeja.

Helsinkiin uusi jazzklubi

Ravintoloitsija Sedu Koskinen ja Jyrki "ex-Pori Jazz" Kangas avaavat entisen Mikadon tilalle uuden jazzklubin, joka on omaperäisesti ristitty Birdlandiksi. Helsingin Sanomien mukaan klubista tulee 350 asiakaspaikallaan kaupungin suurin. Tämä tuskin saa ketään haukkomaan henkeään, kun otetaan huomioon Helsingin tämän hetkinen jazzklubitilanne. Jyrki Kangas on myös paljastanut Hesarille muutaman jo varman ulkomaisen esiintyjäkiinnityksen. Näillä näkymin Birdlandissa kuullaan ainakin Esperanza Spaldingia, Al Fosteria, Cedar Waltonia ja Victor Lewisia. Konserttien lisäksi klubilla on tarkoitus järjestää myös jamitoimintaa.

Vaikka yleensä saan näppylöitä jo Sedu Koskisen nimen lukemisesta, on tästä uutisesta kyllä hyvin vaikea löytää valittamisen aihetta. Nimenomaan tätähän Helsingin jazzpiireissä on jo pitkään odotettu. No, ehkäpä nillitys alkaa, kun Birdland julkistaa pääsylippujensa hinnat. Toistaiseksi kuitenkin tähän uutiseen on syytä olla tyytyväinen. En olisi uskonut kirjoittavani näin koskaan, mutta antaa nyt mennä: Kiitos Sedu, kiitos.

Hangin' in the Treme

HBOn tuorein draamasarja on aikamoista nannaa musiikinystäville. David "The Wire" Simonin uutukainen Treme kuvaa elämää New Orleansissa kolme kuukautta hurrikaani Katrinan aiheuttaman hävityksen jälkeen. Rooleissa nähdään John Goodmanin ja Steve Zahnin kaltaisten suurempien nimien lisäksi myös The Wiresta tuttuja kasvoja. Varsinainen pääosa sarjassa lankeaa kuitenkin musiikille. Treme näyttää New Orleansin nimenomaan suurena musiikkikaupunkina ja toistensa ohi risteilevien tarinoiden keskiöissä ovatkin usein juuri muusikot.

Musiikkikohtaukset, joita on paljon, ovat pitkiä ja huolella toteutettuja, kuvattiin sitten hikistä klubikeikkaa tai vaikkapa second line -kulkuetta. Fiktiivisten soittajien lisäksi sarja vilisee myös oikeita muusikoita cameo-rooleissa. Neljässä ensimmäisessä jaksossa on nähty mm. Elvis Costello, Allen Toussaint, Dr. John, Ron Carter, McCoy Tyner ja Kermit Ruffins. Nyt sitten vaan odotellaan, että YLE saa Tremen liitettyä HBO-tarjontansa jatkoksi. Sitä ennen voi maistiaisen ottaa vaikkapa alla olevasta trailerista.

Farmers Market Jyväskylän Kesään! (Unohtakaa se Summer Jazz)

Ehdin tuossa hätäisesti julistaa, että Farmers Market soittaisi Summer Jazzeilla ensi kesänä. Kyseinen festivaali pitää kuitenkin välivuotta ja tapahtuma, jossa bändi soittaa, on nimeltään Jyväskylän Kesä. Kiitos man9 korjauksesta! Alla vielä alkuperäinen ja virheellinen kirjoitus muistuttamassa, ettei koskaan tule olettaa.

_____________________________________________________________________________________

Tätä olikin jo odotettu: Norjalainen Farmers Market palaa rikospaikalle seitsemän vuoden jälkeen ja esiintyy Jyväskylässä lauantaina 17.7.2010. Näin siis ainakin yhtyeen omien nettisivujen mukaan. Summer Jazzien esiintyjiä ei ole vielä virallisesti julkistettu eivätkä festivaalin nettisivutkaan ole vielä auenneet, mutta uskaltanen kyllä jo näidenkin tietojen perusteella innostua norjalaisten toisesta tulemisesta.

Kirjoitin Farmers Marketista aiemmin täällä. Maistiaisia bändin tuotannosta löytyy mm. Spotifysta ja farmers-market.netistä.

Pikainen Benny Golson -päivitys

Benny Golsonin ja UMOn konsertti on nyt koettu ja täytyy sanoa, että kyllä kelpasi. Niiden onneksi, jotka eivät paikalle päässeet, eivätkä hoksanneet kääntää radionsa viritintä Ylen 1:n taajuudelle oikeaan aikaan, konsertti on 30 päivän ajan kuultavissa Areenassa. Tulen varmasti itsekin vielä palailemaan eilisiin tunnelmiin tuota kautta.

Kannattaa ehdottomasti myös seurailla Bassoradion Lauantaijatsien tulevia lähetyksiä, sillä Timo Lassy ja Matti Nives kävivät tiistaina jututtamassa Golsonia radio-ohjelmaansa. Tiedossa on varmasti mielenkiintoista tarinointia ja mahtavaa musiikkia.

Mixtape Mania!

Eräs rakkaimmista harrastuksistani on omien suosikkiartistieni ja -levyjeni tuputtaminen pahaa-aavistamattomille kanssaihmisilleni. Nykyään se on helpompaa kuin koskaan, kun kaveria voi esimerkiksi paiskata Spotify-, Myspace- tai Youtube-linkillä vaikkapa Facebookissa. Jos on ihan fyysisesti menossa kyläilemään, voi muistitikun ahtaa täyteen juuri niitä levyjä, jotka isännän tai emännän on aivan pakko kuulla. Kaikki tämä on tietysti mahtavaa ja olenkin tyytyväinen, että saan elää tässä uudessa uljaassa maailmassa, jossa voin muutamalla klikkauksella altistaa lähes kenet tahansa diggailuni kohteille. Helppoa ja vaivatonta, eikö?

Ehdottomasti, mutta tässä piileekin se asian kuuluisa toinen puoli. Touhusta on tietyssä mielessä tullut jo liiankin vaivatonta. En tarkoita tällä sitä, että näkisin jotenkin erityisen mielelläni ylimääräistä vaivaa asioiden eteen, jotka on mahdollista hoitaa pienemmilläkin ponnisteluilla. Usein kuitenkin vaivan näkeminen kulkee käsi kädessä asialle uhrattavan ajatuksen määrän ja syvyyden kanssa. On helppo roiskaista muistitikulle 25 albumillista musiikkia hetken mielijohteesta. Se ei vaadi suurtakaan panostusta. Kokoelmakasetin tai -CD:n tekeminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Olinkin varsin mielissäni, kun ystäväni ilmoitti eilen laativansa kokoelma-CD:n ja kyseli sille halukkaita vastaanottajia. Ilmoittauduin oitis ja uhkasin vastata samalla mitalla. Se, että aika näyttää ajaneen tällaisen toiminnan ohi, ei ole mikään syy olla sitä harjoittamatta. Nykyään, kun lähes kaikki maailman musiikki on niin helposti saatavilla, tuntuu erityisen hienolta pysähtyä koostamaan ajatuksella persoonallinen, kompakti ja fokusoitu kokoelma rakastamastaan musiikista.

Ideaali formaattihan tässä touhussa olisi ehdottomasti C-kasetti. Analoginen ja manuaalinen äänitystekniikka pakotti kasetin tekijän kuuntelemaan kappaleet samalla, kun ne tallentuivat nauhalle CD:ltä, vinyyliltä tai vaikkapa toiselta kasetilta. Tämä oli mielestäni olennainen osa toimitusta. En kuitenkaan enää omista kasettisoitinta, joten varsinaisen mixtapen sijasta on tyydyttävä CD-muotoiseen kokoelmaan.

Eilisestä lähtien päässäni on vilissyt kappale-ehdokkaita, ideoita levyn avaamiseen ja päättämiseen, mietteitä kokoelman kaaresta ynnä muita asiaankuuluvia ajatuksia. Tämän kokoelman teen tietty ihminen mielessäni, joten kappalevalinnat heijastelevat omaa käsitystäni hänen persoonallisuudestaan ja musiikkimaustaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan polttaa levyllistä musiikkia, josta hän jo valmiiksi pitää. Sehän olisi vain tylsää. Sen sijaan yritän altistaa hänet musiikille, josta hän ei kenties vielä tiedä pitävänsä. Saa nähdä miten siinä onnistun. Levyn koostaminen tulee joka tapauksessa olemaan nautinnollinen projekti. Ja eikun levyhyllylle, mars!

Tältä siis tuntuu, kun on tavannut legendan

Sain nimittäin aikaisemmin päivällä kunnian haastatella tenorisaksofonisti ja säveltäjä Benny Golsonia UMOn toimistolla Katajanokalla. 81-vuotiaana Golson on yksi niitä harvoja yhä elossa olevia ja aktiivisesti työskenteleviä 1950-60 -lukujen jazzin merkkihenkilöitä. Ikävä tosiasiahan on, etteivät viimeisetkään tämän merkittävän aikakauden tekijöistä tule kovin kauaa enää keskuudessamme viihtymään. Senkin takia oli erityisen hienoa saada tavata Golsonin kaliiperia oleva muusikko, joka on ollut mukana muovaamassa jazzista sitä musiikkia, jota itsekin rakastan.

Luulin itseasiassa osallistuvani lehdistötilaisuuteen, jossa kysymysvuoroista olisi kilpailemassa vähintään puolenkymmentä toimittajaa. Lopulta kävikin ilmi, että minun lisäkseni Golsonia oli tenttaamassa ainoastaan Jazzrytmien Matti Laipio. Tämä oli tietenkin hieno homma, vaikka en ollutkaan lainkaan valmistautunut varsinaiseen haastattelutilanteeseen. 20 minuutin ajan saksofonisti vastaili kysymyksiimme ja korostaakseni epäammattimaisuuttani pyysin haastattelun lopuksi Golsonia vielä signeeraamaan CD-levyn kansilehtisen. Kyseessä oli Art Blakey & The Jazz Messengersin Moanin', jolla saksofonisti soittaa ja jonka kuudesta kappaleesta peräti neljä on peräisin hänen kynästään. Jos levy ei ole ennestään tuttu, kannattaa siihen ehdottomasti tutustua.

Ylihuomenna, joka on siis torstai 15.4.2010, onkin sitten vuorossa Golsonin ja UMOn konsertti Savoy-teatterissa. Lippuja on viime kuulemani mukaan edelleen saatavilla, joten suosittelen lämpimästi paikalle saapumista. Lippuja saa täältä. Konsertista ja haastattelusta voi sitten lukea lisää seuraavasta Synkoopin numerosta, joka ilmestyy joskus touko-kesäkuun paikkeilla.

Massive Attackia, Jaga Jazzistia, Dalindèoa ja kahmalokaupalla Zappaa

Siinä viimeisimmät levyostokseni. Vielä muutama vuosi sitten olisin luultavasti kiikuttanut rahani johonkin levykauppaan ja poistunut liikkeestä laukku täynnä CD-levyjä. Ajat ovat tunnetusti muuttuneet ja kuvaavaa onkin, että otsikossa mainitun musiikin hankin kolmella eri tavalla: Hakemalla perinteisesti levykaupasta, tilaamalla CD:inä internetistä ja ostamalla latauksena iTunesista. Olin kaiken lisäksi tehnyt ostopäätökseni Spotify-kuuntelun perusteella, Zappa poislukien.

Musiikin kauppaaminen on totisesti murroksessa ja tämä aiheuttaa minulle huomattavia vaikeuksia päättää missä formaatissa ja mistä musiikkini hankin. Spotifyn käyttäminen on opettanut minulle, että joka ikistä "ihan ok" -levyä ei tarvitse välttämättä omistaa. Toisaalta palvelun kautta olen myös löytänyt useita uusia levytuttavuuksia, jotka olen lopulta halunnut omakseni.

Nykyään kun päätän, että haluan hankkia jonkin tietyn levyn, suuntaan nettiselaimeni ensiksi osoitteeseen amazon.co.uk. Tämän jälkeen tarkistan saako levyn halvemmalla, jos sen lataa iTunesista. Jos hintaero ei ole merkittävä, tilaan levyni CD:nä Amazonista. Jos levyä ei ole saatavilla kummastakaan nettikaupasta, tai jos sen saa edullisemmalla hinnalla jostain Helsingin monista levyliikkeistä, turvaudun perinteisiin musiikinhankintametodeihin. Näin kävi esimerkiksi juuri ostamieni Zappa-levyjen kanssa.

Tämä siis koskee ainoastaan levyjä, jotka tiedän haluavani. Heräteostokset ovat asia erikseen ja ne soveltuvatkin parhaiten perinteiseen levykauppa-ympäristöön.

Kaiken tämän ostokäytäntö- ja formaattisekavuuden keskellä yksi ajatus kuitenkin lohduttaa edes hieman: En koskaan ryhtynyt keräämään vinyylejä.

Kasvisruoan vastaisia puheenvuoroja

Joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja nolasi itsensä täydellisesti hiljattain meuhkaamalla valtuuston kokouksessa koulujen viikoittaista kasvisruokapäivää vastaan. Katsokaa itse, jos vain kestätte. Minulla oli vaikeuksia päästä loppuun asti.

Jos kuitenkin kaipaatte hieman tyylikkäämpää kasvisruoan parjaamista, suosittelen Steve Goodmanin kappaletta 'Chicken Cordon Bleus'. Siitä tulee sentään hyvä mieli.

Parhautta - Bestness

Tämä kappale on saanut minut täysin pauloihinsa. Se tuottaa minulle joka kuuntelukerralla niin suurta mielihyvää, että joudun luultavasti jossain vaiheessa ottamaan analyysityökalut kauniiseen käteen ja tekemään sille ruumiinavauksen. Tällaisen ylimääräisen ahkeroinnin edellyttävää aktiivisuuskohtausta odotellessa voinkin kuunnella kappaleen vielä kerran. Tai kaksi. Tai viisitoista. Kuunnelkaa tekin.

Huhtijazzit tulee!

Festivaalijumalat tuntuvat jostain syystä nyt hymyilevän minulle. Kaikessa viisaudessaan ja hyväntahtoisuudessaan ne ovat päättäneet antaa minulle toisen mahdollisuuden muutaman aikaisemmin missaamani festivaalikeikan suhteen. Ensimmäinen oli Jukka Perkon Akseli Afrikassa -projekti, joka meni aivan omaa saamattomuuttani sivu suun Viapori Jazzissa viime vuonna. Toinen on Jaska Lukkarinen Trio, jonka esiintymisen onnistuin ohittamaan Porissa kesällä. Tällä kertaa syynä ei ollut oma laiskuus, vaan Jazzien pressipassiin printatut rajoitukset. Mutta nyt April Jazz antaa minulle mahdollisuuden nähdä molemmat ja paljon muutakin. Liput on varattu näiden lisäksi Jimi Tenorin keikalle ja harkinnassa on myös ainakin Roy Haynesin ja Jazztronikin tsekkaaminen. Lompakkoni on varmasti eri mieltä, mutta sitähän ei näissä päätöksissä konsultoida!

Ilta sinisten sävelten seurassa

Art Blakey, Kenny Burrell, Ron Carter, Walter Davis Jr., Jack DeJohnette, Curtis Fuller, Johnny Griffin, Herbie Hancock, Joe Henderson, Freddie Hubbard, Bobby Hutcherson, Stanley Jordan, Charles Lloyd, James Newton, Cecil McBee, Jackie McLean, Michel Petrucciani, Woody Shaw, Jimmy Smith, Grady Tate, Cecil Taylor, Stanley Turrentine, McCoy Tyner, Grover Washington Jr., Tony Williams ja Reggie Workman. Lähtisitkö sinä keikalle, jonka esiintyjäkaarti on lueteltu yllä? Jos vastasit kieltävästi, luet luultavasti väärää blogia.

Kyseessä oli Blue Note -levy-yhtiön uuden tulemisen kunniaksi New Yorkissa 22.2.1985 järjestetty juhlakonsertti, jossa esiintyi merkittävä otos modernin jazzin suurmiehiä, sekä tuolloin vasta uransa alkutaipaleella olevia tulevaisuuden lupauksia. Konsertti tosiaan oli ja meni jo 25 vuotta sitten, mutta meidän aikamatkailurajoitteisten iloksi se on saatavilla myös DVD:llä, joka kantaa nimeä One Night With Blue Note. Tilasin omani amazon.co.uk:sta seitsemällä punnalla.

Muutamista äänen ja kuvan synkronointiin liittyvistä ongelmista huolimatta DVD oli erinomainen ostos. One Night With Blue Note sisältää 14 kappaletta, joka vastaa ajallisesti noin kahta tuntia mahtavaa musiikkia. Kun jazzlegenda toisensa jälkeen astelee lavalle ei pitkästymisestä ole pelkoa. Konsertin huippuhetkinä jäivät mieleen Freddie Hubbardin ilmeikkäät soolot 'Cantaloupe Island'- ja 'Moanin'-klassikoissa, Jackie McLeanin ja McCoy Tynerin energinen 'Appointment In Ghana' sekä Stanley Turrentinen, Jimmy Smithin ja Kenny Burrellin rankasti svengaava 'The Jumpin' Blues'. Suosittelen.

Muista aina, liikenteessä...

...monta vaaraa ompi eessä. Niinpä niin, Georg Malmsténin 'Lasten liikennelaulu' lienee tuttu lähes kaikille suomalaisille, sukupolveen katsomatta. Suomi ei kuitenkaan ole ainoa maa, jossa liikenneturvallisuutta on pyritty edistämään musiikin keinoin. Nigerialaisen afrobeat-legenda Tony Allenin vuonna 1980 julkaistulta No Discrimination -albumilta löytyy kappale nimeltään 'Road Safety'. Viesti on osapuilleen sama kuin Malmsténilla, mutta kohdeyleisö on Allenilla laajempi; oikealle ja vasemmalle kehotetaan lasten lisäksi vilkuilemaan myös bisnesmiehiä ja muita aikuisia. Ja onhan 'Road Safety' myös ehkä hivenen menevämpi kappale kuin 'Lasten liikennelaulu'. Siitä kumpi on onnistunut tehtävässään paremmin, eli tehokkaammin takonut liikenneturvallisuuden ilosanomaa kansalaistensa kalloihin, minulla ei ikävä kyllä ole esittää edes arvailuja.

Tuomo: My Own Private Sunday

Tuomo Prättälä seuraa kolmannella soololevyllään esikuviensa Princen ja Stevie Wonderin mallia ja vastaa lähes kaikista soitinosuuksista itse. Vakuuttavaksi multi-instrumentalistiksi kasvanut laulaja ja kosketinsoittaja astuu levyllä askeleen omaperäisempään suuntaan, mikä tarkoittaa vääjäämättä myös askelta poispäin retrosoul-roolista, jossa hänet on totuttu näkemään. My Own Private Sunday saattaakin olla hienoinen pettymys niille, jotka odottavat Tuomolta levyllistä tanssilattiat sähköistävää soul/funk-musiikkia. Ei Tuomo sentään ole soul-taustaansa hylännyt, vaan kuten yllämainitut idolinsakin, hän käyttää sitä lähtöalustanaan tutkimusmatkoilleen erilaisten musiikillisten ilmaisumuotojen pariin.

Tuomon musiikissa kuultavien vaikutteiden kirjo on kasvanut sitten Reaches Out For You -albumin, jolla oli jo selkeästi aistittavissa genreaitojen natinaa. Levyn avaava 'Back To Day One' tuo ensi alkuun mieleen 80-luvun Queenin, 'The Perfect Day' nyökkäilee The Beatlesin suuntaan ja 'Hold Me (Till The Morning)' on Disney-henkinen satuballadi. Päätös ottaa edellisiltä levyiltä tuttu Q-komppiryhmä mukaan vain kahdelle kappaleelle on varmasti rohkaissut tyylillisiin irtiottoihin, joita levyllä tuntuu riittävän. Kuullaanpa Tuomolta muutama rock-henkinen kitarasoolokin. Tyyli on kuitenkin lopulta vain kuorrutetta, jonka alta löytyy jälleen kerran nippu erinomaisia sävellyksiä, Tuomon musiikin kova ydin.

Taidolla tehdyt sävellykset tahtovat helposti jättää pimentoon sen tosiasian, että Tuomo on myös erinomainen sanoittaja. Itse yritän usein olla kiinnittämättä huomiota kotimaisten artistien englanninkielisiin lyriikoihin, ne kun saattavat pahimmillaan aiheuttaa vakavia myötähäpeän tuntemuksia. Tuomo on tässä ehdottomasti poikkeus ja välillä jopa tuntuu, että kappaleen tarina jättää sävellyksen varjoonsa, eikä toisinpäin. Näin käy ainakin 'Help Me Thru These Difficult Times' -biisin kohdalla, joka melko geneerisenä soul-balladina voisi helposti jäädä yhdentekeväksi ilman soul-balladille varsin epätavallista, uskonnottomuuden ja sekulaarin humanismin teemoja sivuavaa tarinaansa.

My Own Private Sunday on Tuomon tähän mennessä omaperäisin levy. Se osoittaa, ettei hän pelkää muunnella menestyskaavaa, joka nosti hänet suurelle yleisölle tuntemattomasta jazz- ja r&b-muusikosta suomalaisen soulin ykkösilmiöksi.

iTunes U

Löysin vasta hiljattain iTunes U-palvelun. Sen kautta pääsee helposti käsiksi valtavaan määrään luentoja, joita tarjoavat lukuisat yliopistot ympäri (lähinnä englanninkielistä) maailmaa. Alun runsaudensarviahdistuksen jälkeen törmäsin muutamaan todella mielenkiintoiseen luentosarjaan, jotka olen jo tähän mennessä ehtinyt kuunnella kokonaan.

Georgia State Universityn Dr. Gordon Vernickin History of Jazz -sarja on kevyt, runsain musiikkiesimerkein kuvitettu katsaus jazzin historian merkkihenkilöihin ja tärkeimpiin ilmiöihin. Luennot ovat lyhyitä, keskimäärin noin kymmenen minuutin mittaisia, ja aiheen merkittävyyden voi päätellä jo siitä, kuinka monta luentoa sen käsittelemiseen käytetään. History of Jazz ei anna mitään kovin syvällistä kokonaiskuvaa aiheestaan, mutta toimii varmasti erinomaisena johdatuksena jazzin historiaan, mikäli aihe ei ole ennestään kovin tuttu. Sarjassa parasta ovat ehdottomasti havainnolliset musiikkiesimerkit, jotka todella saavat luennot elämään. On huomattavasti helpompi ymmärtää mitä tarkoitetaan esimerkiksi west coast jazzilla tai hard bopilla, jos näistä saa saman tien kuulla laadukkaat soivat esimerkit.

Huolimatta karsitummista tuotantoarvoistaan ja musiikkiesimerkkien puuttumisesta, osoittautui seuraavaksi kuuntelemani luentosarja kuitenkin edellistä antoisammaksi. Kyseessä oli Arizona State Universityn Jazz + Culture -kurssi, jossa nimensä mukaisesti käytiin läpi jazzin historiaa, painottaen vahvasti kulttuurista ja sosiaalista kontekstia. 31 keskimäärin 45 minuutin mittaista luentoa pitivät pitkään otteessaan, ihan jo kokonaiskestonsakin takia. Professori Andrew Barnes (hänen nimeään ei mainita luennoissa, kaivoin sen esiin ASU:n verkkosivuilta) nivoo jazzin kehityksen kiinteäksi osaksi Yhdysvaltain tapahtumarikasta historiaa eikä kaihda käsittelemästä vaikeitakaan kysymyksiä, kuten rotua ja sen merkitystä jazzin eri suuntausten muotoutumisessa. Barnes ei myöskään tarjoile lopullisia vastauksia kaikkiin kysymyksiin, vaan saattaa esitellä kiistanalaisesta historiallisesta ongelmakohdasta useita kilpailevia näkökantoja. Itse musiikkiin ei luentosarjassa kovinkaan syvällisesti keskitytä, mikä on varsin ymmärrettävää, ottaen huomioon kurssin painotuksen ja sen, että kyse on historian laitoksen opetuksesta.

Joka tapauksessa suosittelen lämpimästi tutustumaan Jazz + Culture -kurssiin mikäli kiinnostusta löytyy. Musiikkiesimerkkien puuttumisen takia olisi ehkä hyvä, jos kuulijalla olisi jonkinlainen käsitys siitä, miltä jazz eri aikoina on kuulostanut. Mikäli tällaista yleiskuvaa ei ole, suosittelen varaamaan luentojen kylkeen oheiskuunneltavaa vaikkapa Spotifyn muodossa.