tiistai 31. joulukuuta 2013

Harmitusten löyhyttelyä festivuksen hengessä

Festivus tuli ja meni, mutta ehkei vielä ole liian myöhäistä hoitaa rästiin jäänyttä harmitusten löyhyttelyä (Airing of Grievances). Kyseessähän on yksi festivuksenvieton pääpilareista festivusaterian, festivusihmeiden, alumiinisen festivustangon ja juhlan päättävän voimainkoettelun (Feats of Strength) kanssa. Harmitusten löyhyttelyssä on kyse juuri siitä, mistä nimi kertoo: kerrotaan läheisille millä kaikilla tavoilla nämä ovat vuoden aikana tuottaneet pettymyksen.



Itse aion jättää läheiseni rauhaan, mutta sen sijaan ajattelin löyhytellä muutamia vuoden 2013 musiikkiasioihin liittyviä harmituksiani. Let the Airing of Grievances begin!

Aloitetaan sinusta King Krule. Kun kuulin sinkkusi Easy Easy ensimmäistä kertaa ajattelin heti, että nyt on kuulkaa kova! Mikä ääni, mikä soundi, intoilin itsekseni hapuillessani Youtuben play again -namiskaa kerta toisensa jälkeen. Miten vasta 19-vuotias pojankloppi voi kuulostaa noin kypsältä ja vakuuttavalta? 




Okei, ehkä Easy Easy ei ole sävellyksenä mikään mestariteos. Kun sen yltä riisuu tyylin ja soundin, ei ihan hirveästi jää jäljelle, mutta mitä sitten? Se toimii ja sehän riittää. Ei kaikkien biisien tarvitse olla Suuria Sävellyksiä. Olinkin kovin innoissani, kun albumisi 6 Feet Beneath the Moon ilmestyi Spotifyhin kuunneltavaksi. Odotin suuria. 

Ikävä kyllä jouduin pettymään. Minun olisi pitänyt ottaa Easy Easyyn sisältynyt varoitus tosissani. Debyyttialbumisi kuulostaa upealta, mutta harmikseni huomasin pian, että kauneus ei ulotu pintaa syvemmälle. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Easy Easy, Neptune Estate, Border Line) kappaleesi polkevat paikallaan vailla inspiraatiota, eikä levyäsi pelasta huterien biisinrunkojen peitoksi baritonihonotuksesta, pehmeästä jazzkitarasta ja elektronisesta soundista punottu päällys, kuulosti se kuinka komealta tahansa. 

Ihmetyksekseni olen pannut merkille, että levysi on esiintynyt lukuisilla vuoden parhaat -listoilla ja muutenkin otettu vastaan suorastaan kirkkain arvosanoin. Toivon, että et jää paistattelemaan tämän suitsutuksen imartelevaan lämpöön, vaan pyrit kehittämään itseäsi ja taidettasi. Toivon, että seuraava levysi on se, jonka niin kovasti halusin debyyttisi olevan.

No niin, se King Krulesta. Seuraavaksi haluaisin sanoa suorat sanat teille James Blake ja Chance The Rapper. Kyllä, juuri teille. Se että pääsin juuri suitsuttamasta tuotoksianne vuoden parhaat -listallani ei vapauta teitä vastuusta muiden tekemistenne suhteen. 

Kuten varmasti arvasitte jo, harmitukseni koskee hiljattaista yhteistyötänne, tai oikeammin sen kantamaa hedelmää, kappaletta Life Round Here.




Kun näin Jamesin FB-feedissä kuvan teistä yhdessä, olin varovaisen toiveikas. Kun myöhemmin vahvistui, että todella puuhaatte yhteistä biisiä, olin jo aivan banaaneina/pähkinöinä/tjsp. Tokihan nero + nero = silkkaa nannaa? 

No, ei se nyt ihan niin mennytkään. Ilmeisesti tällä kertaa nero + nero = siitä mistä aita on matalin. Vai onko tylsempää tapaa toteuttaa yhteistyö, kuin että toinen tekee editin vanhasta biisistään ja toinen sitten vähän räppäilee siihen päälle jotain, mikä kuulostaa hätäisesti taksissa matkalla studioon rustatulta? Eniten minua harmittaa, että päästitte menemään mahdollisuuden luoda yhdessä jotain uutta ja jännittävää. Tuleeko toista kertaa? En tiedä, enkä tiedä haluaisinko edes antaa teille toista mahdollisuutta. Ehkä on parempi, että pysytte jatkossa omilla puolillanne Atlanttia ja jatkatte visionäärisen musiikin tekemistä erillään.

Mitähän vielä? Jostain syystä nyt ei tule tämän enempää valituksen aiheita mieleen, vaikka pettymyksiä on musiikin saralla vuonna 2013 eittämättä ollut enemmänkin. Luultavasti en yksinkertaisesti vain muista niitä. Sen lisäksi, että minulla on onneton muisti, ajalla on tunnetusti tapana sipaista menneiden päälle reilu kerros kultamaalia. 

No yhden vielä muistan ainakin: Spotify ei vieläkään ole ymmärtänyt tuoda käyttöliittymäänsä mahdollisuutta koota omaa kirjastoa, vaan pitäytyy raivostuttavan epäkäytännöllisessä soittolistasysteemissä. Soittolistat ovat hyvä juttu, jos ja kun haluaa luoda soittolistoja, mutta ne ovat surkea tapa pitää omaa lempimusiikkia järjestyksessä. Jonathan och Daniel, gör någonting för helvete! 

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Seitsemän kärki – vuoden 2013 parhaat levyt

Selitetäänpä nyt heti alkuun, että miksi kummassa olen listannut vuoden seitsemän parasta levyä, enkä perinteisempään tapaan kymmentä tai vaikkapa viittä. Suunnittelin kyllä alun perin tekeväni klassisen top 10 -listauksen, mutta huomasin pian, että niitä kaikkein parhaaseen A-kategoriaan yltäneitä levyjä ei ollutkaan riittävästi. Sijojen 8-10 valinta osoittautui pulmalliseksi, sillä tasavahvoja ehdokkaita oli yksinkertaisesti liikaa. Jätin siis valitsematta. Sitä paitsi jos numero 7 kelpasi nimeksi George Costanzan teoreettiselle jälkikasvulle, se kelpaa kyllä myös minulle.

Tässä vielä sekalainen lista levyistä, jotka jäivät pinnan alle pulputtelemaan: Dalindèo – Kallio, Alexi Tuomarila Trio – Seven Hills, Machinedrum – Vapor City, Ruger Hauer – Ukraina, Run The Jewels – s/t, Oneohtrix Point Never – R Plus Seven, Oddarrang – In Cinema, Soweto Kinch – The Legend Of Mike Smith, Paavoharju – Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne, Janelle Monae – The Electric Lady, Aivovuoto – s/t, Timo Lassy – Live With Lassy jne jne.

Ja nyt itse asiaan.

7. DJ Rashad – Double Cup


Chicagon footwork-lähettilään ensimmäinen albumi Kode9:n hurjassa vedossa olevalla Hyperdub-labelilla on yksi tämän vuoden tapauksia minulle. DJ Rashad yhdistelee Chicago-soundiin vaikutteita brittiläisestä bassomusasta ja levyllä kuullaan useammassakin paikassa jungle-musiikin kulmakivenä tunnettua Amen-breikkiä. Double Cup ja sitä edeltänyt I Don't Give A Fuck -EP olivat myös ensimmäinen kosketukseni footworkiin ja nyt tuntuu, että tässä saattaa olla mielenkiintoinen tutkimusmatka aluillaan.

Kuuntele Double Cup Spotifyssa.



6. Tigran Hamasyan – Shadow Theater


Armenialaisen jazzpianistin toinen julkaisu maineikkaalla Verve-levymerkillä kutitteli minua aika lailla samoista paikoista, kuin Avishai Cohenin muutaman vuoden takainen Seven Seas. Molemmissa jazzmuusikko yhdistelee musiikkiinsa oman kulttuuritaustansa tarjoilemia elementtejä ja molempien kohdalla sopasta syntyi mitä maukkain. Verrattuna Coheniin Hamasyanilla on kuitenkin reippaasti isompi progevaihde silmässä. Vaikka nykyään huomaankin usein vierastavani turhaa kikkailua ja pompöösiä progeilua, Shadow Theater saa synninpäästön. Hienoja biisejä, jänniä melodioita ja upeaa soittoa.

Kuuntele Shadow Theater Spotifyssa.



5. James Blake – Overgrown


Pidän James Blakea ehdottomasti yhtenä tämän vuosikymmenen suurimmista neroista, joten odotukset alkuvuodesta ilmestynyttä Overgrownia kohtaan olivat melkoiset. Se ei iskenyt heti täysillä, vaan vaati useita kuunteluita ja jonkin verran kypsyttelyä, mutta lopputulos oli toivottu. R&B- ja gospel-vaikutteet, mies ja piano -herkistelyt ja myhkäilyhouse sulautuivat Blaken toisella pitkäsoitolla usvaisen harmoniseksi ja kaiken kaikkiaan erittäin tyydyttäväksi kokonaisuudeksi.

Kuuntele Overgrown Spotifyssa.



4. Dawn Of Midi – Dysnomia


Mitä tapahtuu, kun free jazzia soittava pianotrio tekee täydellisen täyskäännöksen? No, Dysnomia tapahtuu. Dawn Of Midin kolmas albumi on radikaali takinkääntö, hyppy täydellisestä vapaudesta äärimmäiseen kurinalaisuuteen. Jos Steve Reich, Richie Hawtin ja Meshuggah perustaisivat länsiafrikkalaisista polyrytmeistä vaikutteita imevän akustisen jazztrion, se voisi kuulostaa suurin piirtein tältä. Yhteen pötköön soitetun albumin efekti on lumoava; rytmit liukuvat toistensa päälle ja musiikki kehittyy hitaasti vailla varsinaista päämäärää. Tätä voisi kuunnella loputtomiin.

Kuuntele Dysnomia Spotifyssa.



3. Disclosure – Settle


Disclosuren debyytti on vanhan koulun housesta ja UK garagesta ammentavaa modernia tamppausmusiikkia parhaimmillaan. Disclosurea voi tietyssä mielessä pitää 2010-luvun Basement Jaxxina, joskaan veljekset Guy ja Howard Lawrence eivät ehkä ole aivan yhtä seikkailunhaluisia kokeilijoita, kuin Felix Buxton ja Simon Ratcliffe parhaina päivinään. He ovat kuitenkin vähintään yhtä taitavia yhdistelemään uskottavaa klubisoundia syntisen tarttuviin pop-koukkuihin. Edes levyn pituus (bonusbiiseineen n. 80 minuuttia) ei näyttäydy miinuksena – tylsää hetkeä ei vain tule. Yksi vuoden parhaista, ehdottomasti.

Kuuntele Settle Spotifyssa.



2. Chance The Rapper – Acid Rap


Leppoisasti nariseva Chancelor Bennett aka Chance The Rapper sanaili toisella mixtapellaan vuoden räppisuosikikseni. Parikymppisen chicagolaisen laiskanoloinen flow on kertakaikkisen vastustamaton ja levyn orgaanista väriä hohkaava tuotanto on tervetullutta vaihtelua hip hopissa tällä hetkellä vallalla olevalle kylmälle ja elektroniselle soundille. Acid Rapin kuunteleminen saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle. Se pakottaa lauleskelemaan mukana uskomattoman tarttuvia kertsejään, joko ääneen tai ihan vaan oman pään sisäisesti. Kaiken lisäksi Acid Rapilla on ehkä kaikkien aikojen paras introbiisi – jos sen kuultuaan ei halua jatkaa pidemmälle, on ehkä syytä olla huolissaan.

Lataa Acid Rap ilmaiseksi datpiff.comista.



1. Burial – Rival Dealer


Reilu viikko sitten ilmestyneen EP:n nostaminen ykkössijalle saattaa tuntua radikaalilta, kenties jopa hätiköidyltä ratkaisulta. Ehkä se onkin, en tiedä, mutta tällä hetkellä Burialin Rival Dealer näyttäytyy minulle niin suvereenina neroutena, ettei muita vaihtoehtoja oikein jää. En ole viime päivinä kyennyt kuuntelemaan mitään muuta ilman, että takaraivossa tykyttäisi tarve vaihtaa takaisin Burialiin.

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Rival Dealerin myötä nälkä uutta Burial-albumia kohtaan vain kasvaa, mutta aion nyt vetää sanani takaisin. EP-muoto tuntuu sopivan William Bevanille paremmin kuin hyvin, joten miksi siis haikailla pitkäsoiton perään? Lisää vain tällaisia täydellisellä pieteetillä veisteltyjä, reilun parinkymmenen minuutin mittaisia kokonaisuuksia, kiitos!

Ehkä tämän ykkössijan voi samalla ottaa kannanottona jo aikaa sitten ikävystyttäväksi käynyttä "wää wää, ihmiset ei enää kuuntele albumikokonaisuuksia" -itkua vastaan. Jos teos löytää täydellisen muotonsa kolmen, neljän tai vaikkapa vain yhden biisin mittaisena, miksi ihmeessä sen ympärille pitäisi väkisin kasata roinaa, kunnes albumimitta tulee täyteen? 60 minuuttia musiikkia ei ole automaattisesti parempi asia kuin 20 minuuttia musiikkia.

Oli miten oli, Rival Dealer ei ole ykkössijalla lyhyytensä ansiosta, vaan siksi, että se on aivan mahdottoman hyvä. Paljon parempi, kuin osasin edes toivoa. Lontoon suuri tuntematon ei ole koskaan aiemmin astunut näin rohkeasti mukavuusalueensa ulkopuolelle – tai siis sen, minkä itse kuvittelen olevan hänen mukavuusaluettaan. Tutut Burial-elementit, kuten sumuisen haikea atmosfääri, rikkonaiset biitit ja hurisevat bassot ovat läsnä, mutta ne antavat myös tilaa toiveikkaammille sävyille, yllättävän tarttuville melodioille ja jopa kaiuille kaukaiselta 80-luvulta.

Ja kaikki tämä toimii fantastisesti. Usein, kun artisti lähtee esittelemään itsestään uusia puolia, saattaa selvitä miksi nämä puolet on alun perinkin pidetty piilossa. Burialin kohdalla näin ei ole. Uudet ja yllättävät elementit eivät tunnu lainkaan irrallisilta, vaan istuvat miehen omaleimaiseen estetiikkaan täysin vaivatta. Vajaaseen puoleen tuntiin rakennettu kokonaisuus on niin tyydyttävä, moniulotteinen ja syvä, että en voi kuin antautua. Rival Dealer on Burialin paras julkaisu tähän mennessä ja samalla parasta, mitä olen vuonna 2013 kuullut.

Osta Rival Dealer Hyperdubin sivuilta tai iTunesista.

torstai 12. joulukuuta 2013

Burial – Rival Dealer (Hyperdub)

Varjoissa viihtyvältä brittituottaja Burialilta ilmestyi eilen uusi kolmen biisin EP, joka kantaa nimeä Rival Dealer. Kuten Will Bevanin tekemisiä seuranneet varmasti tietävät, mies on keskittynyt viime vuosina julkaisemaan EP:itä ja singlejä, eikä tahti ole varsinaisesti päätä huimannut. Vuonna 2007 ilmestyneen läpimurtoalbumi Untruen seuraajaa siis odotellaan edelleen ja voi hyvin olla, että saadaan odotella vielä melko pitkään.

Rival Dealer jatkaa edellisten Burial-julkaisujen tapaan "long form" -linjalla – kaksi EP:n kolmesta biisistä on yli kymmenminuuttisia. Pituus ei kuitenkaan merkitse puuduttavaa toistoa, eikä toisaalta grandioosia paisutteluakaan. Maratooniraidat ovat ennemminkin jonkinlaisia tunnelmakehyksiä, joiden sisään Burial on rakentanut useamman kappaleen. Rival Dealer voisi hyvin olla jaettu kuuteen raitaan kolmen sijasta.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta – näinhän Burial toimi jo Truant / Rough Sleeper -singlellä (2012) ja Kindred-EP:llä (2012). Muutenkin Rival Dealer on hyvin tunnistettavasti Burialia timestretchattuine vokaaleineen, massiivisine hallikaikuineen, analogirahinoineen ja videopeleistä samplattuine aseenlatausäänineen. Uutta sen sijaan on sekä Hiders- että Come Down To Us -kappaleissa kaikuvat kasaripoppivaikutteet. 

Kyllä, luit oikein, Burialin uudella EP:llä sumun keskeltä pilkahtelee 1980-lukulainen popmusiikki.

Hidersissa se manifestoituu koomisuuden rajoja koettelevissa rumpusoundeissa. Päätösbiisi Come Down To Usin toisen puoliskon helisevät syntikat puolestaan voisivat olla suoraan jostain imelästä kasariballadista – ja ehkä ne ovatkin, kuka tietää. 

Rival Dealer on melodisinta Burialia, no, ehkä koskaan ja hieno osoitus dubstepin Banksyksikin tituleeratun muusikon moniulotteisuudesta. Persoonallinen ja jäljittelemätön soundi on edelleen tallella, mutta ei tulisi mieleenkään väittää, että tässä nyt vaan toistetaan vuoden takaisen Truant / Rough Sleeperin temppuja. 

Nyt kun olen päivän näitä kolmea biisiä kuunnellut, niin täytyy sanoa, että ei tämä varsinaisesti kokopitkän Burial-albumin odotusta helpota. Nälkähän tässä kasvaa, kuten sanonta kuuluu. 

Rival Dealerin voi ostaa suoraan Hyperdubin sivuilta. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, se ilmestynee jossain vaiheessa myös iTunesiin ja Spotifyhin. Sitä odotellessa Youtube vastaa striimaustarpeisiin.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Zappa-projekti etenee

Marraskuun lopulla käynnistämäni Zappa-projekti etenee mallikkaasti. Olen nyt saapunut itselleni kaikkein tutuimpaan ja rakkaimpaan Zappa-kauteen, eli 1970-luvun jazzvaikutteiseen periodiin, jolloin Zappan bändissä vaikutti sellaisia muusikoita, kuin George Duke, Sal Marquez, Ruth ja Ian Underwood, Napoleon Murphy Brock, Don Preston, Chester Thompson jne. Juuri nyt soi minut aikanaan Zappan maailmaan imaisseen Apostrophe('):n sisarlevy Over-Nite Sensation.

Tähän mennessä kisaväsymystä ei ole esiintynyt lainkaan. Olen toki kuunnellut muutakin musiikkia välissä, mutta Zappaan on aina ollut ilo palata. Epäilen, että tilanne saattaa muuttua viimeistään pahimpaan kitarasturbaatio-materiaaliin päästäessä, mutta tähän mennessä homma on maistunut erinomaisen hyvin.

Kuten ensimmäisessä tekstissä mainitsin, alkupään levyt minulla on varsin hyvin hallussa, joten uusia tuttavuuksia tai shokeeraavia yllätyksiä ei tähän mennessä ole tullut vastaan –lähinnä olen heitellyt yläfemmoja vanhojen suosikkien kanssa. Mielenkiintoisinta on ollut seurata kuinka Zappan musiikki muuttaa muotoaan 1960-luvun jälkipuoliskon friikkirockista avant garden kautta vahvasti jazziin ja improvisoimiseen nojaavaan ilmaisuun. Kun levyjä kuuntelee sieltä täältä, jää tämä melko johdonmukaisena näyttäytyvä evoluutioprosessi helposti pimentoon.

Jos yksi yllätys täytyy tähänastisesta kuuntelusta mainita, on se Waka/Jawakalta löytyvä Flying Burrito Brothers -mies Sneaky Pete Kleinowin hieno pedal steel -soolo kappaleessa It Just Might Be A One-Shot Deal. Siinä on vahvasti samaa fiilistä, kuin Steely Danin alkupään tuotannossa, vaikka Kleinow ei käsittääkseni Danin levyillä koskaan ole soittanutkaan. Ehkä vaikutelma tulee soolon alla pyörivästä harmoniasta, ken tietää? Joka tapauksessa soolo hyökkäsi aivan puun takaa, vaikka Waka/Jawaka löytyy kyllä ihan levyhyllystäkin.



Palaan asiaan viimeistään, kun astutaan syville vesille eli Sheik Yerboutin tuolle puolen. Zappa-soittolista löytyy kokonaisuudessaan täältä

No tulihan se sieltä – iTunes Match vihdoin Suomeen

Pitkän odotuksen jälkeen Applen iTunes Match -palvelu on avautunut myös suomalaisille käyttäjille. Palvelu maksaa 24,99€ vuodessa ja sen ideana on siirtää käyttäjän iTunes-kirjasto pilveen niin, että omalta koneelta löytyviä kappaleita voi striimata missä tahansa esim. iOS-laitteella tai toisella tietokoneella. iTunes Match skannaa käyttäjän musiikkikirjaston ja "matchaa" iTunesin valikoimasta löytyvän musiikin niin, ettei koko kirjastoa tarvitse erikseen ladata pilveen. Ainoastaan ne kappaleet, joita iTunesin valikoimasta ei ennestään löydy, tyrkätään Applen servereille. Ja jos kirjastosta löytyisikin muutama nuoruuden hairahduksena internetistä "lainattu" kappale, niin ei huolta, sillä iTunes Match striimaa musiikkisi huolimatta sen alkuperästä.

Jaa että miksikö tästä kannattaa olla innoissaan, saati maksaa se 24,99€ vuodessa? Keksin äkkiseltään kaksi syytä, joista toinen on krooninen tilanpuute ja toinen modernia elämäämme (tai ainakin minun elämääni) leimaava laiskuus/mukavuudenhalu. 

Minulla on 16 gigan tallennustilalla varustettu iPhone. Se on aina täynnä, sillä samasta tilasta kilpailee kirjava joukko appeja, pelejä ja podcasteja. Niin, ja musiikkia, jota läppärini iTunes-kirjastossa on varmasti yli kymmenkertainen määrä luurini teoreettiseen tallennustilaan verrattuna. Toisin sanoen, puhelimeni muistiin mahtuu kerrallaan onneton määrä musiikkia, mikä on osaltaan ajanut minut lähes eksklusiivisesti Spotify-käyttäjäksi.

Tästä päästäänkin syyhyn nro 2. Spotify-käyttäjänä olen tottunut siihen, ettei minun tarvitse vaivata päätäni sillä, mitä musiikkia "otan mukaan", kun lähden ovesta ulos. Kun tottuu johonkin, tuntuu yllättävän vaikealta palata entiseen, vaivalloisempaan tapaan tehdä asioita. Tässä tapauksessa siis siihen, että tarvitsisi erikseen valita mitä musiikkia haluaa ladata puhelimensa rajalliseen muistiin, kun aamulla lähtee töihin. Ja siis tiedostan kyllä, että tästä valittaminen vaikuttaa täysin naurettavalta, kun miettii miten 15 vuotta sitten tuli ääniteltyä faijan vinyyleitä c-kaseteille ja tarkkailtua samalla, ettei äänitasot mene punaiselle. Mutta näin sitä ihminen laiskistuu, kun teknologia kehittyy.

Varsinaista käyttökokemusta iTunes Matchista minulla ei vielä ole, sillä jouduin lähtemään töihin ja kone jäi sinne raksuttelemaan musiikkia pilveen. Joka tapauksessa odotan innolla pääseväni pian kuuntelemaan hetken mielijohteesta The Beatlesia, James Blaken Hemlock-sinkkuja ja monia muita Spotifysta puuttuvia levyjä missä tahansa, milloin tahansa.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Saisiko olla 75 tuntia Zappaa?

Nuorgam vetelee viimeisiään, mutta onneksi juuri ennen pimeyden laskeutumista saatiin sivustolle vihdoin sen ensimmäinen (ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen) Frank Zappaa käsitellyt juttu. Mikael Mattilan Zappan uran hämmentävimpiä hetkiä listannut kirjoitus kuuluu samalle "onneksi en itse kirjoittanut, tää on paljon parempi" -osastolle, kuin kenties kaikkien aikojen NRGM-suosikkini, Joni Klingin upea Steely Dan -diskografia.

Joka tapauksessa, Mattilan Zappa-juttu raapaisi minussa kipinän. Muhkeaviiksinen musiikkijumala on ehdottomasti kautta aikain yksi merkittävimmällä tavalla musiikkimakuani muovanneista artisteista. Silti juttua lukiessani aukot Zappa-sivistyksessäni kävivät kipeän ilmeisiksi. Kaikista jutussa listatuista "hämmennyksistä" toki tiesin, mutta esimerkiksi Thing-Fish ja Jazz From Hell ovat sellaisia levyjä, joita en ole koskaan kuunnellut. Häpeä iski. Toisaalta, Zappa julkaisi pelkästään elinaikanaan yli 60 albumia, joiden tyylillinen ja sisällöllinen kirjo oli, noh, melkoinen. Ehkä häpeä ei siis ole aivan niin suuri, kuin jonkin maltillisemmin levyttäneen artistin kohdalla olisi, mutta silti. Jotain täytyi tehdä.

Levyhyllystäni (lue: levykomerostani) löytyy reilu parikymmentä Zappaa CD-muodossa. Sehän ei riitä, mutta onneksi on tämä uljas uusi digitaalinen maailma, ja onneksi miesvainaansa perikuntaa pyörittävä Gail Zappa pääsi jokin aikaa sitten sopimukseen Spotifyn kanssa. Zappan lähes koko katalogi löytyy siis tuosta kiistellystä suoratoistopalvelusta, josta minäkin nykyään kuuntelen noin 95% kaikesta kuluttamastani musiikista.

Aikomuksenani on määrittelemättömän ajan puitteissa kuunnella koko Frank zappan tuotanto kronologisessa julkaisujärjestyksessään. Sitä varten laadin alta löytyvän Spotify-soittolistan, jonka yhteenlaskettu kesto on vaatimattomat 75 tuntia. Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt Cruising With Ruben & The Jetsiin (1968) asti (joo joo, se on tietty se pahamaineinen George Lucas -versio, mutta minkäs teet) ja odotan, että vuoden loppuun mennessä kaikki pimeimmätkin nurkat on valaistu ja katveeseen jäänyt 80-lukukin on jollain tasolla hallussa.