lauantai 29. toukokuuta 2010

Suomirap, missä menet?



Asa & -etuliitteen nimestään pudottanut Jätkäjätkät on tuoreella Ykstoist ykstoist -albumillaan herättänyt minussa pienoisen suomirapin janon. Ongelmani on, etten ole pitkiin aikoihin oikein seuraillut mitä kotimaisen puhelaulumusiikin saralla on tapahtunut. Jätkäjätkät ei varmastikaan kaikkine balkan- ja reggae-vaikutteineen ole edustavin mahdollinen suomirap-porukka, mutta jostainhan se tämäkin matka on aloitettava. Jos siis tulee mieleen tarkastamisen arvoisia artisteja, niin suosituksia otetaan kernaasti vastaan.

P.S. Kuin tilauksesta Kemmuru tarjoaa uutukaisensa Meiltä puuttuu kaikki ilmaisena latauksena kotisivuillaan. Käytän siis häikäilemättä tilaisuuden hyväkseni ja aloitan kotimaisen rapmusiikin tilan kartoittamisen näillä eväillä.

torstai 27. toukokuuta 2010

Bongaa levyt!

Tein jokin aika sitten blogiini uuden ylätunnisteen, jota varten kuvasin läjän CD-levyjä. Ajattelin, että olisi hauska katsoa, kuinka monta levyä tuosta sekamelskasta on tunnistettavissa. Osahan noista nyt on niin hyvin esillä, että riittänee, kun lukaisee nimen kannesta. Onneksi seasta löytyy muutama hiukan kinkkisempikin bongattava.

Koska kyse on vakavasta, veren maku suussa käytävästä kilpailusta, on voittajalle luonnollisesti luvassa myös palkinto. Eniten CD-kansia tunnistanut saakin valita kuvan levyistä yhden, jonka posti sitten kuljettaa kotiovelle asti läpi sateiden, tuiskujen ja tuhkapilvien.

Vastausaikaa on tästä hetkestä laskien viikko ja vastaukset voi laittaa sähköpostilla osoitteeseen ami.vuorinen@helsinki.fi.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Mikko Innanen: F60.8


Tiedän hyvin, että olen enemmän kuin hitusen myöhässä tämän kanssa. Saksofonisti Mikko Innasen sooloalbumi F60.8 ilmestyi nimittäin jo vuonna 2007. Törmäsin siihen itse kuitenkin vasta muutamia kuukausia sitten ja minun on siitä asti pitänyt kirjoittaa levystä jotain. Sopivaa hetkeä ei ole vaan ennen tätä sattunut kohdalle.

Löysin kryptisesti nimetyn F60.8:n Spotifysta etsiessäni palvelusta Mikko Innanen & Innkvisition tuotantoa. Olin lukenut albumista arvostelun ja osasin siksi odottaa jotain vielä vallattomasti rönsyilevää Innkvisitiotakin omalaatuisempaa. Lähdin kuuntelemaan levyä kuitenkin suurin varauksin, sillä ennakkotietojen mukaan se vaikutti ehkäpä hieman liian avantgardelta makuuni. Olinkin siis melko varma, etten tulisi olemaan erityisen innoissani kuulemastani. Tässä olin tietenkin täysin väärässä. Kun avausraita 'Down The Drain' oli soinut kymmenisen sekuntia, olin koukussa. Kuuntelin levyn alusta loppuun siltä istumalta.

Kilinää, kolinaa, suhinaa, likaiselta kuulostavia saksofoneja, satunnaisuuden ja säännöllisyyden rajalla tasapainoilevia rytmejä, melua, ääniä vailla näkyvää päämäärää. F60.8 on kaikkea tätä ja paljon muutakin. Välillä Innanen keskittyy melodioihin, jotka risteilevät usein alla pulppuilevan, epämääräisen rytmipohjan kannattelemina. Paikoin kaiuttimista säteilevä ääni taas on niin ulkona melodian, rytmin ja harmonian muodostamalta pelikentältä, että mikäli musiikki halutaan määritellä perinteisesti näiden elementtien kautta, herää kysymys onko tämä musiikkia lainkaan? Jos minulta kysytään, niin on. Ehdottomasti. Ja vieläpä poikkeuksellisen väkevää sellaista.

Vasta kun hankin F60.8:n CD:llä, minulle valkeni, kuinka albumi on tehty. Olin kuvitellut, että Innasen käytössä on ollut sekvenssereitä, efektilaitteita ja muutakin elektroniikkaa, mutta ei. Kaikki äänet, muutamia kenkien kopsumisia ja nauhasuhinoita lukuun ottamatta on tuotettu saksofoneilla. Innanen oli äänitellyt soittoaan kotonaan laitteistolla, jota voi parhaiten kuvata käsitteellä lo-fi. Näiden äänitysten ei ollut tarkoitus päätyä muiden kuultavaksi, saati sitten levykaupan hyllyyn. Innanen kuitenkin soitti niitä Ilma Recordsin Pekka Tuppuraiselle, joka innostui, editoi ja miksasi niistä kokonaisuuden ja julkaisi sen.

On hyvin vaikea erotella, mikä tässä levyssä saa minut uppoutumaan sen maailmaan niin, että sen kuuntelemista on vaikea keskeyttää. Joissain kappaleissa on samanlaista hypnoottisuutta, kuin loputtomalta tuntuvaa kopiomäärää työstävässä kopiokoneessa, jonka mekaanisen toiston ääniraita muotoutuu lopulta kuulijan päässä jännittäväksi rytmiseksi luupiksi. Innanen käsitteleekin saksofonejaan kuin koneita, joita ne tietyssä mielessä ovatkin. Suhteellisen nuori soitin tuo monimutkaisine mekanismeineen, aukeavine ja sulkeutuvine läppineen ja messinginhohtoineen ainakin minulle mieleen steampunkina tunnetun tieteiskirjallisuuden alalajin ja sen kuvastolle tyypilliset, höyrykoneesta johdetut mekaaniset vempaimet. Jotain tästä teollista vallankumousta romantisoivasta genrestä välittyy myös itse musiikkiin ja F60.8:aa voisikin hyvin kuvata termillä industrial, ellei sen nimistä lokeroa olisi jo varattu hieman erityyppiselle musiikille.

Ajattelin alunperin kirjoittaa, että tätä levyä ei voi ihan kaikille suositella. Hieman pohdittuani asiaa tulin kuitenkin täysin päinvastaiseen tulokseen ja suosittelenkin siis F60.8:aa jokaiselle musiikkimakuun, ikään, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan epäolennaiseen seikkaan katsomatta. On todennäköistä, että osa ei voi yksinkertaisesti sietää sitä, mutta osa saattaa hyvinkin rakastua siihen. Niin kävi kaikista ennakkoasenteistani huolimatta minullekin.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Jatsikasta kesäpäivää

Päätin näin kauniin kesäpäivän kunniaksi raapaista kasaan Spotify-soittolistan. Eli jazzia olisi tarjolla ja nimenomaan sieltä kadun aurinkoisemmalta laidalta. Eli ei sisällä freetä/kolinaa/synkistelyä. Eikä Summertimea.

1. Stan Getz - Balanco No Samba
2. Horace Silver - The Back Beat
3. Bill Evans - Alice In Wonderland
4. Sonny Rollins - St. Thomas
5. Quincy Jones - Hard Sock Dance
6. Duke Ellington & Coleman Hawkins - Limbo Jazz
7. Cannonball Adderley with Bill Evans - Toy
8. Art Blakey & The Jazz Messengers - Pensativa
9. Timo Lassy - Buzz Beater Stomp

Soittolistaan pääsee käsiksi tästä.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Uutuuksia Ricky-Tick Recordsilta

Viime vuosina on murehdittu urakalla musiikkiteollisuuden tulevaisuutta. Levymyynnit laskevat, nettipiratismi rehottaa ja yhä harvemmat tuntuvat haluavan maksaa musiikin kuuntelemisesta. Tämän lisäksi perinteinen levy-yhtiö on alkanut näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta ja kankealta kanavalta musiikin julkaisemiseen. Tänä päivänä levy-yhtiön tuleekin menestyäkseen tehdä paljon muutakin, kuin vain julkaista ja markkinoida äänilevyjä. Sillä pitää olla linja, profiili, brändi, sielu, jos sallitte. Sen tulee jättää jälkensä itse tuotteeseen niin, että kuluttajalle käy selväksi, ettei levyä, saati sille tallennettua musiikkia, olisi olemassa ilman levy-yhtiön luovaa panosta.

Antti Eerikäisen kipparoima Ricky-Tick Records täyttää edellä mainitut tunnusmerkit paremmin kuin hyvin. Siitä onkin tullut ainakin minulle juuri se levy-yhtiö, jonka jokainen uusi julkaisu on tsekattava, soitti itse levyllä kuka tahansa. Tämä johtuu nimenomaan yhtiön merkittävästä panostuksesta bisneksen luovaan puoleen, kuten kansitaiteeseen ja uusien projektien ideointiin. Ricky-Tickillä tunnutaan kiinnittävän erityistä huomiota joka ikiseen julkaisuun ja tuloksena onkin lähes poikkeuksetta tuote, joka kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja mikä tärkeintä, josta musiikinystävä on valmis maksamaan rahaa.

Povo: The Yellow of the Sun in You

Aina ei kuitenkaan Eerikäisen ja kumppanien midaan kosketuskaan voi puhdasta kultaa tuottaa. Tanskalaisen Povon Ricky-Tick -debyytti The Yellow of the Sun in You on nimittäin harmillisen epätasainen kokonaisuus. Trumpetisti Lars Vissingin ja DJ-tuottaja Anders Peter Andreasenin johtamalla poppoolla tuntuu olevan vaikeuksia päättää mihin suuntaan musiikkiaan veisi. Osa kappaleista svengaa tyylikkään retrohenkisesti ja osa taas kantaa mukanaan kaikuja nu-jazzin dominoimasta lähimenneisyydestä. Jostain syystä Povo tuntuu onnistuvan paremmin ensin mainituissa, vaikka levyn parhaimmistoon kuuluva, vetävästi napsuva ja veikeillä vaskikuvioilla kuorruteltu Bob Dylan -versiointi 'It's All Over Now Baby Blue' jälkimmäiseen ryhmään luetaankin.

Parhaimmillaan Povo onkin oikein hyvä. Albumin nimeä kantava, tyylikkään savuinen balladi 'The Yellow of the Sun in You' ja veteraanilaulaja Andy Beyn tulkitsemat 'Try to Use This Argument on Your Bank Manager' ja 'Instead of Being Bold About It' ovat kaikin puolin onnistuneita kappaleita. Ikävä kyllä vaa'an toisella puolella painavat konemaisen biitin väkinäisesti kuljettama 'In the Morning' ja Beyn vokaalitaiteilusta huolimatta tylsästi junnaava 'Celestial Blues'. Vähemmän onnistuneissa kappaleissa soolot ovat usein valonpilkahduksia, joiden ansiosta sormi pysyy poissa skippausnapilta ainakin hetken verran. Etenkin pianisti Heine Hansenin soittoa on ilo kuunnella, nostaahan hän mainiolla soolollaan 'What Not to Do' -kappaleen uudelleenkuunteluarvoa tuntuvasti.

The Yellow of the Sun in You ei missään nimessä ole huono levy. Muutama heikompi kappale, tyylillinen kahtiajakoisuus ja ehkäpä myös kolmen eri vokalistin käyttäminen tekevät siitä vain kovin rikkonaisen kokonaisuuden. Albumi onkin parhaimmillaan nautittuna omin käsin poimituissa palasissa, jolloin levyn helmet pääsevät kimaltelemaan vapaasti.

Ricky-Tick Big Band: Ricky-Tick Big Band

Jos Povon Ricky-Tick-avaus jättikin hieman toivomisen varaa, hyvittää levy-yhtiön viimeisin julkaisu kaikki toteutumattomat toiveet ja pienet pettymykset. Ricky-Tick Big Bandin samanniminen debyyttialbumi on alusta loppuun yhtä swingin ja svengin juhlaa. Dalindèon nokkamiehenä ehkäpä useimmille tuttu Valtteri Pöyhönen on säveltänyt levyllisen hienoa ja perinnetietoista, mutta silti rohkeasti eteenpäin katsovaa big band -musiikkia. Erityisen ilahduttavaa on, että hän ammentaa inspiraationsa reippaasti 1950-luvun tuolta puolen, mikä tuntuu olevan melko harvinaista tämän päivän jazzareille.

Itse big band koostuu maamme nuoremman polven huippusoittajista. Mukana on muiden muassa sellaisia nimiä, kuin Jaska Lukkarinen, Jukka Eskola, Kasperi Sarikoski, Kalevi Louhivuori, Timo Lassy, Antti Lötjönen ja Pope Puolitaival. Nuoren orkesterin veteraanijäsenenä häärää Antti Sarpila, joka tuo klarinetteineen saksofonisektion sointiin notkeaa swing-meininkiä. Kokonaisuudessaan Ricky-Tick Big Band kuulostaakin suorastaan upealta. Sen persoonallisen saundin esikuvat löytyvät ilman muuta big bandien kulta-ajan orkestereista, mutta itsetarkoituksellisesta retroilusta ei missään nimessä voida puhua. Pöyhönen ei apinoi Jimmie Luncefordin tai Benny Goodmanin orkestereiden tyylejä orjallisesti, eikä viime vuosisadan alkupuoliskon swing ole hänelle suinkaan ainoa innoituksen lähde. Myös Dalindèon Soundtrack for the Sound Eye -albumilta tuttu elokuvallinen ote on vahvasti läsnä Ricky-Tick Big Bandin musiikissa.

Levyn kahdeksasta kappaleesta on vaikea nostaa esiin suosikkeja, sillä täytepaloja ei alle neljänkymmenen minuutin kestoisella albumilla ole lainkaan. Musiikki svengaa pääasiassa reippaissa tempoissa, mikä tekee puolalaisen elokuvasäveltäjän ja jazzpianistin mukaan nimetystä 'Komedasta' ja ellingtonmaista eksotiikkaa huokuvasta 'Babelista' levyn ainoina balladeina entistäkin pysäyttävämpiä. Orkesteri on luonnollisesti myös pullollaan erinomaisia solisteja, jotka saavatkin Pöyhösen sovituksissa juuri sopivasti tilaa. Solistisista suorituksista erityisen mieleenpainuvia ovat Timo Lassyn muhkean baritonisaksofonin johdolla etenevä 'Easily Flammable' sekä Ari Jokelaisen hektinen alttosaksofonisoolo 'It's a Deal!'-kappaleessa.

Ricky-Tick Big Band on erinomainen esimerkki siitä, kuinka levy-yhtiö voi vielä tänä kotistudioiden ja omakustanteiden luvattuna aikana osoittaa olevansa korvaamaton ja luova osa musiikin tuotantoprosessia. Toivottavasti Valtteri Pöyhönen antaa muidenkin säveltäjien käyttää hyväkseen kokoamaansa orkesteria ja Ricky-Tick Big Band on vasta ensimmäinen pitkässä sarjassa Ricky-Tick Recordsin tuottamia, korkealaatuista big band -jazzia tarjoilevia albumeja.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Helsinkiin uusi jazzklubi

Ravintoloitsija Sedu Koskinen ja Jyrki "ex-Pori Jazz" Kangas avaavat entisen Mikadon tilalle uuden jazzklubin, joka on omaperäisesti ristitty Birdlandiksi. Helsingin Sanomien mukaan klubista tulee 350 asiakaspaikallaan kaupungin suurin. Tämä tuskin saa ketään haukkomaan henkeään, kun otetaan huomioon Helsingin tämän hetkinen jazzklubitilanne. Jyrki Kangas on myös paljastanut Hesarille muutaman jo varman ulkomaisen esiintyjäkiinnityksen. Näillä näkymin Birdlandissa kuullaan ainakin Esperanza Spaldingia, Al Fosteria, Cedar Waltonia ja Victor Lewisia. Konserttien lisäksi klubilla on tarkoitus järjestää myös jamitoimintaa.

Vaikka yleensä saan näppylöitä jo Sedu Koskisen nimen lukemisesta, on tästä uutisesta kyllä hyvin vaikea löytää valittamisen aihetta. Nimenomaan tätähän Helsingin jazzpiireissä on jo pitkään odotettu. No, ehkäpä nillitys alkaa, kun Birdland julkistaa pääsylippujensa hinnat. Toistaiseksi kuitenkin tähän uutiseen on syytä olla tyytyväinen. En olisi uskonut kirjoittavani näin koskaan, mutta antaa nyt mennä: Kiitos Sedu, kiitos.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Hangin' in the Treme

HBOn tuorein draamasarja on aikamoista nannaa musiikinystäville. David "The Wire" Simonin uutukainen Treme kuvaa elämää New Orleansissa kolme kuukautta hurrikaani Katrinan aiheuttaman hävityksen jälkeen. Rooleissa nähdään John Goodmanin ja Steve Zahnin kaltaisten suurempien nimien lisäksi myös The Wiresta tuttuja kasvoja. Varsinainen pääosa sarjassa lankeaa kuitenkin musiikille. Treme näyttää New Orleansin nimenomaan suurena musiikkikaupunkina ja toistensa ohi risteilevien tarinoiden keskiöissä ovatkin usein juuri muusikot.

Musiikkikohtaukset, joita on paljon, ovat pitkiä ja huolella toteutettuja, kuvattiin sitten hikistä klubikeikkaa tai vaikkapa second line -kulkuetta. Fiktiivisten soittajien lisäksi sarja vilisee myös oikeita muusikoita cameo-rooleissa. Neljässä ensimmäisessä jaksossa on nähty mm. Elvis Costello, Allen Toussaint, Dr. John, Ron Carter, McCoy Tyner ja Kermit Ruffins. Nyt sitten vaan odotellaan, että YLE saa Tremen liitettyä HBO-tarjontansa jatkoksi. Sitä ennen voi maistiaisen ottaa vaikkapa alla olevasta trailerista.