Sinivalkoiset trumpetit

Hölmö otsikko johtuu siitä, että viimeisen kuukauden aikana kaksi koviten tajuntaani iskenyttä levyä ovat molemmat kotimaisten trumpetistien tuotoksia ja vieläpä hyvin erilaisia sellaisia.

Ensimmäinen on Verneri Pohjolan, tuon Suomen Miles Davisin, upea debyyttisooloalbumi Aurora, joka liikkuu luontevasti jousikvartetin säestämistä mietiskelevistä sävelteoksista vapaaseen improvisaatioon ja jopa fuusiohenkisiin tunnelmiin. Pohjola on todella taitava säveltäjä ja useat levyn melodioista ovatkin pysäyttävän kauniita. Suurimman vaikutuksen tekee ehkä kuitenkin hänen tapansa käsitellä trumpettia. Pohjolan soitosta kuulee, että hän on kiinnittää erityistä huomiota soundiinsa ja on onnistunut löytämään oman äänensä instrumentilla. Paikoin hänen sointinsa on huilumainen, pehmeä ja suhiseva, ja paikoin repivä, mutta silti täyteläinen. Ennen kaikkea se on aina persoonallinen.

Toinen kovassa kuuntelussa ollut levy on Jukka Eskolan, tuon Suomen Freddie Hubbardin, niin ikään debyytti Jukka Eskola vuodelta 2005. Jos Pohjolan albumi on ennen kaikkea kuuntelumusiikkia, jota ei ehkä laittaisi soimaan esimerkiksi illanistujaisissa, on Eskolan esikoinen ladattu sellaisella groovella, että sitä kuunnellessa alkaa väkisinkin jalka tai jokin muu valinnainen ruumiinosa taputtamaan tahtia. Jukkis Uotilan lämpimät Rhodes-matot, Antti Lötjösen funkyt kontrabassolinjat, Teppo Mäkysen svengaava komppityöskentely sekä Eskolan ja saksofonisti Timo Lassyn soolot tekevät tästä albumista äärimmäisen nautittavaa kuunneltavaa. Musiikin hard-bop -ydin on puettu tyylillisesti monimuotoiseen asuun, jossa on vaikutteita niin sambasta, afrobeatista, funkista, kuin house- ja jungle/drum'n'bass-musiikeistakin. Jos The Five Corners Quintet tai vaikkapa Timo Lassyn soolotuotanto maistuu, niin suosittelen ehdottomasti myös Eskolan sooloon tutustumista.

Elinten vaihtelua Juttutuvassa

Kävin eilen pitkästä aikaa Rytmihäiriöklubilla Juttutuvassa. Illan musiikista vastasi The Organ Traders niminen urkutrio, joka oli Jimmy Smithinsä ja Jack McDuffinsa sisäistänyt, ehkä jopa liiankin hyvin. Bändissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei sillä ollut myöskään tarjota mitään uutta. Urkuri Saku Järvisen sanoin "ruotsalaista sähköurkumusiikkia" (Järvinen soitti länsinaapurissa valmistettua Nord C1-urkua) esittänyt yhtye kyllä svengasi ja kuultiinpa Järviseltä ja kitaristi Henri Marjamäeltä muutama oivallinen soolokin. Esikuvilleen hyvin uskollinen ilmaisu pudotti bändin kuitenkin ikävästi retro/museo-kategoriaan. Tämä tuskin on ongelma, jos rakastaa yli kaiken 1950-60 -lukujen urkujazzia, mutta minun korviini musiikki oli hieman liian geneeristä.

Iltaan kuului kuitenkin pieni yllätys, kun lavalle astuivat Reiska Laine ja tuntemattomaksi jäänyt naispuolinen tenorisaksofonisti, joka on ilmeisesti tulossa kesän Pori Jazzeille esiintymään. Tämän porukan soittama "Watermelon Man" oli mukavaa vaihtelua, mutta mitään huikeita jameja ei tilanteesta kuitenkaan kehittynyt. Lisäksi Laine paukutti rumpuja jostain syystä todella kovaa hukuttaen etenkin saksofonin alleen ja saaden jotkut yleisössä pitelemään korviaan.

Rytmihäiriöklubin isäntä Markus Partanen oli myös harvinaisen kujalla. Hän saapui paikalle myöhässä, jätti lauseita kesken ja unohti kokonaan esitellä lavalle tuomansa saksofonistin. Ehkäpä Pori Jazz -hommat rokottavat jo miehen aikaa ja keskittymistä sen verran, ettei aina voi olla skarpeimmillaan.

Elämäni albumit osa 1: The Big Cheese All Stars - Prawns

Ajattelin ryhtyä omaksi ilokseni listaamaan tässä albumeja, joilla on ollut musiikinkuunteluuni ja -soittamiseeni merkittävä vaikutus. Kenties joku näistä minulle tärkeistä levyistä saattaa kolahtaa sinunkin kohdallasi ja ehkä jopa muuttaa käsitystäsi jostakin. Lisäilen näitä aina kun siltä tuntuu ja täysin mielivaltaisessa järjestyksessä.

Big Cheese All Stars -niminen orkesteri on edelleen jotakuinkin arvoitus. Tutustuin bändiin joskus 1990-luvun loppupuoliskolla ollessani herkässä yläasteiässä. Olimme hyvän ystäväni Minniksen (nimi muutettu) kanssa ottamassa ensiaskeliamme jazz/funk/groove-musiikin ihmeelliseen maailmaan. Minnis oli rumpuopettajaltaan kuullut Tower of Powerista, jonka muhkeat torvistemmat ja herkulliset bassolinjat jättivät meidät halajamaan lisää. Eräänä päivänä Minnis tuli kouluun mukanaan kasetti, jonka hän laittoi soimaan luokkamme kieltenopiskeluun tarkoitettuun kasettinauhuriin. Pian ilman täytti uskomaton groove. Rakastuin musiikkiin välittömästi ja pyysin ystävääni tekemään minullekin kasettikopion Tapiolan kirjastosta löytämästään helmestä.

Aikaa kului ja tietokoneiden polttavat CD-asemat astuivat kuvaan. Kun Minnis lainasi levyn kirjastosta uudelleen, kopioidakseen sen CD:lle, oli levy täynnä naarmuja, eikä sitä voinut edes soittaa. Tämä ei olisi ollut niin kamala asia, mikäli Prawnsia olisi löytynyt joka levykaupan hyllyltä, mutta kun sitä ei vaan tuntunut löytyvän minkään levykaupan hyllyltä. Yrityksemme tilata levyä ulkomailta eivät myöskään ottaneet onnistuakseen. Lopulta muutaman vuoden semi-aktiiviset etsinnät tuottivat tulosta, kun Popparienkelin nettisivuilta (tämä oli siis aikaa jolloin hyvin harvoilla levykaupoilla oli verkkosivuja) löytyi maininta levystä. Ei muuta, kuin paikan päälle ja kuulemaan ikävä totuus, että kyseisiä äänitteitä oli kaupassa tasan yksi kappale. Sovimme, että minä saan ostaa sen, koska olin sen netistä löytänyt ja Minnis poltti siitä itselleen kopion. Tähän päivään mennessä en ole nähnyt missään toista kappaletta kyseisestä levystä, eikä kukaan tunnu koko The Big Cheese All Starsista mitään koskaan kuulleen. Se on sääli, sillä kyseessä on aivan mainio levyllinen jazzahtavaa funkia ja soulia, herkullisia torvisovituksia ja upeita sooloja, jotka ovat varmasti ikuisiksi ajoiksi palaneet kiinni tajuntaani.