Seitsemän kärki – vuoden 2013 parhaat levyt

Selitetäänpä nyt heti alkuun, että miksi kummassa olen listannut vuoden seitsemän parasta levyä, enkä perinteisempään tapaan kymmentä tai vaikkapa viittä. Suunnittelin kyllä alun perin tekeväni klassisen top 10 -listauksen, mutta huomasin pian, että niitä kaikkein parhaaseen A-kategoriaan yltäneitä levyjä ei ollutkaan riittävästi. Sijojen 8-10 valinta osoittautui pulmalliseksi, sillä tasavahvoja ehdokkaita oli yksinkertaisesti liikaa. Jätin siis valitsematta. Sitä paitsi jos numero 7 kelpasi nimeksi George Costanzan teoreettiselle jälkikasvulle, se kelpaa kyllä myös minulle.

Tässä vielä sekalainen lista levyistä, jotka jäivät pinnan alle pulputtelemaan: Dalindèo – Kallio, Alexi Tuomarila Trio – Seven Hills, Machinedrum – Vapor City, Ruger Hauer – Ukraina, Run The Jewels – s/t, Oneohtrix Point Never – R Plus Seven, Oddarrang – In Cinema, Soweto Kinch – The Legend Of Mike Smith, Paavoharju – Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne, Janelle Monae – The Electric Lady, Aivovuoto – s/t, Timo Lassy – Live With Lassy jne jne.

Ja nyt itse asiaan.

7. DJ Rashad – Double Cup

Chicagon footwork-lähettilään ensimmäinen albumi Kode9:n hurjassa vedossa olevalla Hyperdub-labelilla on yksi tämän vuoden tapauksia minulle. DJ Rashad yhdistelee Chicago-soundiin vaikutteita brittiläisestä bassomusasta ja levyllä kuullaan useammassakin paikassa jungle-musiikin kulmakivenä tunnettua Amen-breikkiä. Double Cup ja sitä edeltänyt I Don't Give A Fuck -EP olivat myös ensimmäinen kosketukseni footworkiin ja nyt tuntuu, että tässä saattaa olla mielenkiintoinen tutkimusmatka aluillaan.

Kuuntele Double Cup Spotifyssa.

6. Tigran Hamasyan – Shadow Theater

Armenialaisen jazzpianistin toinen julkaisu maineikkaalla Verve-levymerkillä kutitteli minua aika lailla samoista paikoista, kuin Avishai Cohenin muutaman vuoden takainen Seven Seas. Molemmissa jazzmuusikko yhdistelee musiikkiinsa oman kulttuuritaustansa tarjoilemia elementtejä ja molempien kohdalla sopasta syntyi mitä maukkain. Verrattuna Coheniin Hamasyanilla on kuitenkin reippaasti isompi progevaihde silmässä. Vaikka nykyään huomaankin usein vierastavani turhaa kikkailua ja pompöösiä progeilua, Shadow Theater saa synninpäästön. Hienoja biisejä, jänniä melodioita ja upeaa soittoa.

Kuuntele Shadow Theater Spotifyssa.

5. James Blake – Overgrown

Pidän James Blakea ehdottomasti yhtenä tämän vuosikymmenen suurimmista neroista, joten odotukset alkuvuodesta ilmestynyttä Overgrownia kohtaan olivat melkoiset. Se ei iskenyt heti täysillä, vaan vaati useita kuunteluita ja jonkin verran kypsyttelyä, mutta lopputulos oli toivottu. R&B- ja gospel-vaikutteet, mies ja piano -herkistelyt ja myhkäilyhouse sulautuivat Blaken toisella pitkäsoitolla usvaisen harmoniseksi ja kaiken kaikkiaan erittäin tyydyttäväksi kokonaisuudeksi.

Kuuntele Overgrown Spotifyssa.

4. Dawn Of Midi – Dysnomia

Mitä tapahtuu, kun free jazzia soittava pianotrio tekee täydellisen täyskäännöksen? No, Dysnomia tapahtuu. Dawn Of Midin kolmas albumi on radikaali takinkääntö, hyppy täydellisestä vapaudesta äärimmäiseen kurinalaisuuteen. Jos Steve Reich, Richie Hawtin ja Meshuggah perustaisivat länsiafrikkalaisista polyrytmeistä vaikutteita imevän akustisen jazztrion, se voisi kuulostaa suurin piirtein tältä. Yhteen pötköön soitetun albumin efekti on lumoava; rytmit liukuvat toistensa päälle ja musiikki kehittyy hitaasti vailla varsinaista päämäärää. Tätä voisi kuunnella loputtomiin.

Kuuntele Dysnomia Spotifyssa.

3. Disclosure – Settle

Disclosuren debyytti on vanhan koulun housesta ja UK garagesta ammentavaa modernia tamppausmusiikkia parhaimmillaan. Disclosurea voi tietyssä mielessä pitää 2010-luvun Basement Jaxxina, joskaan veljekset Guy ja Howard Lawrence eivät ehkä ole aivan yhtä seikkailunhaluisia kokeilijoita, kuin Felix Buxton ja Simon Ratcliffe parhaina päivinään. He ovat kuitenkin vähintään yhtä taitavia yhdistelemään uskottavaa klubisoundia syntisen tarttuviin pop-koukkuihin. Edes levyn pituus (bonusbiiseineen n. 80 minuuttia) ei näyttäydy miinuksena – tylsää hetkeä ei vain tule. Yksi vuoden parhaista, ehdottomasti.

Kuuntele Settle Spotifyssa.

2. Chance The Rapper – Acid Rap

Leppoisasti nariseva Chancelor Bennett aka Chance The Rapper sanaili toisella mixtapellaan vuoden räppisuosikikseni. Parikymppisen chicagolaisen laiskanoloinen flow on kertakaikkisen vastustamaton ja levyn orgaanista väriä hohkaava tuotanto on tervetullutta vaihtelua hip hopissa tällä hetkellä vallalla olevalle kylmälle ja elektroniselle soundille. Acid Rapin kuunteleminen saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle. Se pakottaa lauleskelemaan mukana uskomattoman tarttuvia kertsejään, joko ääneen tai ihan vaan oman pään sisäisesti. Kaiken lisäksi Acid Rapilla on ehkä kaikkien aikojen paras introbiisi – jos sen kuultuaan ei halua jatkaa pidemmälle, on ehkä syytä olla huolissaan.

Lataa Acid Rap ilmaiseksi datpiff.comista.

1. Burial – Rival Dealer

Reilu viikko sitten ilmestyneen EP:n nostaminen ykkössijalle saattaa tuntua radikaalilta, kenties jopa hätiköidyltä ratkaisulta. Ehkä se onkin, en tiedä, mutta tällä hetkellä Burialin Rival Dealer näyttäytyy minulle niin suvereenina neroutena, ettei muita vaihtoehtoja oikein jää. En ole viime päivinä kyennyt kuuntelemaan mitään muuta ilman, että takaraivossa tykyttäisi tarve vaihtaa takaisin Burialiin.

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Rival Dealerin myötä nälkä uutta Burial-albumia kohtaan vain kasvaa, mutta aion nyt vetää sanani takaisin. EP-muoto tuntuu sopivan William Bevanille paremmin kuin hyvin, joten miksi siis haikailla pitkäsoiton perään? Lisää vain tällaisia täydellisellä pieteetillä veisteltyjä, reilun parinkymmenen minuutin mittaisia kokonaisuuksia, kiitos!

Ehkä tämän ykkössijan voi samalla ottaa kannanottona jo aikaa sitten ikävystyttäväksi käynyttä "wää wää, ihmiset ei enää kuuntele albumikokonaisuuksia" -itkua vastaan. Jos teos löytää täydellisen muotonsa kolmen, neljän tai vaikkapa vain yhden biisin mittaisena, miksi ihmeessä sen ympärille pitäisi väkisin kasata roinaa, kunnes albumimitta tulee täyteen? 60 minuuttia musiikkia ei ole automaattisesti parempi asia kuin 20 minuuttia musiikkia.

Oli miten oli, Rival Dealer ei ole ykkössijalla lyhyytensä ansiosta, vaan siksi, että se on aivan mahdottoman hyvä. Paljon parempi, kuin osasin edes toivoa. Lontoon suuri tuntematon ei ole koskaan aiemmin astunut näin rohkeasti mukavuusalueensa ulkopuolelle – tai siis sen, minkä itse kuvittelen olevan hänen mukavuusaluettaan. Tutut Burial-elementit, kuten sumuisen haikea atmosfääri, rikkonaiset biitit ja hurisevat bassot ovat läsnä, mutta ne antavat myös tilaa toiveikkaammille sävyille, yllättävän tarttuville melodioille ja jopa kaiuille kaukaiselta 80-luvulta.

Ja kaikki tämä toimii fantastisesti. Usein, kun artisti lähtee esittelemään itsestään uusia puolia, saattaa selvitä miksi nämä puolet on alun perinkin pidetty piilossa. Burialin kohdalla näin ei ole. Uudet ja yllättävät elementit eivät tunnu lainkaan irrallisilta, vaan istuvat miehen omaleimaiseen estetiikkaan täysin vaivatta. Vajaaseen puoleen tuntiin rakennettu kokonaisuus on niin tyydyttävä, moniulotteinen ja syvä, että en voi kuin antautua. Rival Dealer on Burialin paras julkaisu tähän mennessä ja samalla parasta, mitä olen vuonna 2013 kuullut.

Osta Rival Dealer Hyperdubin sivuilta tai iTunesista.