Uutuuksia Ricky-Tick Recordsilta

Viime vuosina on murehdittu urakalla musiikkiteollisuuden tulevaisuutta. Levymyynnit laskevat, nettipiratismi rehottaa ja yhä harvemmat tuntuvat haluavan maksaa musiikin kuuntelemisesta. Tämän lisäksi perinteinen levy-yhtiö on alkanut näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta ja kankealta kanavalta musiikin julkaisemiseen. Tänä päivänä levy-yhtiön tuleekin menestyäkseen tehdä paljon muutakin, kuin vain julkaista ja markkinoida äänilevyjä. Sillä pitää olla linja, profiili, brändi, sielu, jos sallitte. Sen tulee jättää jälkensä itse tuotteeseen niin, että kuluttajalle käy selväksi, ettei levyä, saati sille tallennettua musiikkia, olisi olemassa ilman levy-yhtiön luovaa panosta.

Antti Eerikäisen kipparoima Ricky-Tick Records täyttää edellä mainitut tunnusmerkit paremmin kuin hyvin. Siitä onkin tullut ainakin minulle juuri se levy-yhtiö, jonka jokainen uusi julkaisu on tsekattava, soitti itse levyllä kuka tahansa. Tämä johtuu nimenomaan yhtiön merkittävästä panostuksesta bisneksen luovaan puoleen, kuten kansitaiteeseen ja uusien projektien ideointiin. Ricky-Tickillä tunnutaan kiinnittävän erityistä huomiota joka ikiseen julkaisuun ja tuloksena onkin lähes poikkeuksetta tuote, joka kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja mikä tärkeintä, josta musiikinystävä on valmis maksamaan rahaa.

Povo: The Yellow of the Sun in You

Aina ei kuitenkaan Eerikäisen ja kumppanien midaan kosketuskaan voi puhdasta kultaa tuottaa. Tanskalaisen Povon Ricky-Tick -debyytti The Yellow of the Sun in You on nimittäin harmillisen epätasainen kokonaisuus. Trumpetisti Lars Vissingin ja DJ-tuottaja Anders Peter Andreasenin johtamalla poppoolla tuntuu olevan vaikeuksia päättää mihin suuntaan musiikkiaan veisi. Osa kappaleista svengaa tyylikkään retrohenkisesti ja osa taas kantaa mukanaan kaikuja nu-jazzin dominoimasta lähimenneisyydestä. Jostain syystä Povo tuntuu onnistuvan paremmin ensin mainituissa, vaikka levyn parhaimmistoon kuuluva, vetävästi napsuva ja veikeillä vaskikuvioilla kuorruteltu Bob Dylan -versiointi 'It's All Over Now Baby Blue' jälkimmäiseen ryhmään luetaankin.

Parhaimmillaan Povo onkin oikein hyvä. Albumin nimeä kantava, tyylikkään savuinen balladi 'The Yellow of the Sun in You' ja veteraanilaulaja Andy Beyn tulkitsemat 'Try to Use This Argument on Your Bank Manager' ja 'Instead of Being Bold About It' ovat kaikin puolin onnistuneita kappaleita. Ikävä kyllä vaa'an toisella puolella painavat konemaisen biitin väkinäisesti kuljettama 'In the Morning' ja Beyn vokaalitaiteilusta huolimatta tylsästi junnaava 'Celestial Blues'. Vähemmän onnistuneissa kappaleissa soolot ovat usein valonpilkahduksia, joiden ansiosta sormi pysyy poissa skippausnapilta ainakin hetken verran. Etenkin pianisti Heine Hansenin soittoa on ilo kuunnella, nostaahan hän mainiolla soolollaan 'What Not to Do' -kappaleen uudelleenkuunteluarvoa tuntuvasti.

The Yellow of the Sun in You ei missään nimessä ole huono levy. Muutama heikompi kappale, tyylillinen kahtiajakoisuus ja ehkäpä myös kolmen eri vokalistin käyttäminen tekevät siitä vain kovin rikkonaisen kokonaisuuden. Albumi onkin parhaimmillaan nautittuna omin käsin poimituissa palasissa, jolloin levyn helmet pääsevät kimaltelemaan vapaasti.

Ricky-Tick Big Band: Ricky-Tick Big Band

Jos Povon Ricky-Tick-avaus jättikin hieman toivomisen varaa, hyvittää levy-yhtiön viimeisin julkaisu kaikki toteutumattomat toiveet ja pienet pettymykset. Ricky-Tick Big Bandin samanniminen debyyttialbumi on alusta loppuun yhtä swingin ja svengin juhlaa. Dalindèon nokkamiehenä ehkäpä useimmille tuttu Valtteri Pöyhönen on säveltänyt levyllisen hienoa ja perinnetietoista, mutta silti rohkeasti eteenpäin katsovaa big band -musiikkia. Erityisen ilahduttavaa on, että hän ammentaa inspiraationsa reippaasti 1950-luvun tuolta puolen, mikä tuntuu olevan melko harvinaista tämän päivän jazzareille.

Itse big band koostuu maamme nuoremman polven huippusoittajista. Mukana on muiden muassa sellaisia nimiä, kuin Jaska Lukkarinen, Jukka Eskola, Kasperi Sarikoski, Kalevi Louhivuori, Timo Lassy, Antti Lötjönen ja Pope Puolitaival. Nuoren orkesterin veteraanijäsenenä häärää Antti Sarpila, joka tuo klarinetteineen saksofonisektion sointiin notkeaa swing-meininkiä. Kokonaisuudessaan Ricky-Tick Big Band kuulostaakin suorastaan upealta. Sen persoonallisen saundin esikuvat löytyvät ilman muuta big bandien kulta-ajan orkestereista, mutta itsetarkoituksellisesta retroilusta ei missään nimessä voida puhua. Pöyhönen ei apinoi Jimmie Luncefordin tai Benny Goodmanin orkestereiden tyylejä orjallisesti, eikä viime vuosisadan alkupuoliskon swing ole hänelle suinkaan ainoa innoituksen lähde. Myös Dalindèon Soundtrack for the Sound Eye -albumilta tuttu elokuvallinen ote on vahvasti läsnä Ricky-Tick Big Bandin musiikissa.

Levyn kahdeksasta kappaleesta on vaikea nostaa esiin suosikkeja, sillä täytepaloja ei alle neljänkymmenen minuutin kestoisella albumilla ole lainkaan. Musiikki svengaa pääasiassa reippaissa tempoissa, mikä tekee puolalaisen elokuvasäveltäjän ja jazzpianistin mukaan nimetystä 'Komedasta' ja ellingtonmaista eksotiikkaa huokuvasta 'Babelista' levyn ainoina balladeina entistäkin pysäyttävämpiä. Orkesteri on luonnollisesti myös pullollaan erinomaisia solisteja, jotka saavatkin Pöyhösen sovituksissa juuri sopivasti tilaa. Solistisista suorituksista erityisen mieleenpainuvia ovat Timo Lassyn muhkean baritonisaksofonin johdolla etenevä 'Easily Flammable' sekä Ari Jokelaisen hektinen alttosaksofonisoolo 'It's a Deal!'-kappaleessa.

Ricky-Tick Big Band on erinomainen esimerkki siitä, kuinka levy-yhtiö voi vielä tänä kotistudioiden ja omakustanteiden luvattuna aikana osoittaa olevansa korvaamaton ja luova osa musiikin tuotantoprosessia. Toivottavasti Valtteri Pöyhönen antaa muidenkin säveltäjien käyttää hyväkseen kokoamaansa orkesteria ja Ricky-Tick Big Band on vasta ensimmäinen pitkässä sarjassa Ricky-Tick Recordsin tuottamia, korkealaatuista big band -jazzia tarjoilevia albumeja.

Massive Attackia, Jaga Jazzistia, Dalindèoa ja kahmalokaupalla Zappaa

Siinä viimeisimmät levyostokseni. Vielä muutama vuosi sitten olisin luultavasti kiikuttanut rahani johonkin levykauppaan ja poistunut liikkeestä laukku täynnä CD-levyjä. Ajat ovat tunnetusti muuttuneet ja kuvaavaa onkin, että otsikossa mainitun musiikin hankin kolmella eri tavalla: Hakemalla perinteisesti levykaupasta, tilaamalla CD:inä internetistä ja ostamalla latauksena iTunesista. Olin kaiken lisäksi tehnyt ostopäätökseni Spotify-kuuntelun perusteella, Zappa poislukien.

Musiikin kauppaaminen on totisesti murroksessa ja tämä aiheuttaa minulle huomattavia vaikeuksia päättää missä formaatissa ja mistä musiikkini hankin. Spotifyn käyttäminen on opettanut minulle, että joka ikistä "ihan ok" -levyä ei tarvitse välttämättä omistaa. Toisaalta palvelun kautta olen myös löytänyt useita uusia levytuttavuuksia, jotka olen lopulta halunnut omakseni.

Nykyään kun päätän, että haluan hankkia jonkin tietyn levyn, suuntaan nettiselaimeni ensiksi osoitteeseen amazon.co.uk. Tämän jälkeen tarkistan saako levyn halvemmalla, jos sen lataa iTunesista. Jos hintaero ei ole merkittävä, tilaan levyni CD:nä Amazonista. Jos levyä ei ole saatavilla kummastakaan nettikaupasta, tai jos sen saa edullisemmalla hinnalla jostain Helsingin monista levyliikkeistä, turvaudun perinteisiin musiikinhankintametodeihin. Näin kävi esimerkiksi juuri ostamieni Zappa-levyjen kanssa.

Tämä siis koskee ainoastaan levyjä, jotka tiedän haluavani. Heräteostokset ovat asia erikseen ja ne soveltuvatkin parhaiten perinteiseen levykauppa-ympäristöön.

Kaiken tämän ostokäytäntö- ja formaattisekavuuden keskellä yksi ajatus kuitenkin lohduttaa edes hieman: En koskaan ryhtynyt keräämään vinyylejä.

Aikaansa edellä. Taas.

"Ordinary phonograph record merchandising as it exists today is a stupid process which concerns itself essentially with moving pieces of plastic, wrapped in pieces of cardboard, from one location to another."

"We propose to acquire the rights to digitally duplicate THE BEST of every record company's difficult-to-move Quality Catalog Items [Q.C.I], store them in a central processing location, and have them accessible by phone or cable TV, directly patchable into the user's home taping appliances, with the option of direct digital-to-digital transfer..."

Kuulostaako tutulta? Musiikki siirretään lankoja pitkin ihmisten koteihin ja kuluttajat tallentavat kappaleet omille laitteilleen. Mielenkiintoista yllä olevissa sitaateissa on se, että ne löytyvät Frank Zappan vuonna 1989 julkaisemasta omaelämäkerrasta The Real Frank Zappa Book, luvun Failures alta. Kyseisessä kirjan osiossa Zappa kertoo projekteistaan, jotka eivät syystä tai toisesta oikein ottaneet tuulta siipiensä alle. No, tätä lukevat varmasti huomaavat, että kyseessä ei ehkä ollutkaan niin kovin huono idea. Se vain sattui tulemaan reilu kymmenen vuotta etuajassa.

Eikä tässä vielä kaikki! Zappa nimittäin ennusti jo tuolloin bisnesmallin, johon musiikkiteollisuudessa ollaan vasta siirtymässä, nimittäin kuukausimaksulliset musiikkikatalogit:

"The consumer has the option of subscribing to one or more 'special interest category,' charged at a monthly rate, WITHOUT REGARD FOR THE QUANTITY OF MUSIC THE CONSUMER WISHES TO TAPE."

Nyt siis jäädään vain odottelemaan Zappan muiden epäonnistuneiden projektien, kuten 3-D hologrammi-television ja jalkapallon mm-kilpailujen päättävän, massiivisen oopperan realisoitumista.

Ja kannattaa muuten ehdottomasti tutustua tuohon The Real Frank Zappa Book-teokseen. Se on yksi niistä kirjoista joiden pariin itse palaan uudestaan ja uudestaan. Viihdyttävää ja humoristista, mutta myös varsin asiapitoista luettavaa.