Mixtape Mania!

Eräs rakkaimmista harrastuksistani on omien suosikkiartistieni ja -levyjeni tuputtaminen pahaa-aavistamattomille kanssaihmisilleni. Nykyään se on helpompaa kuin koskaan, kun kaveria voi esimerkiksi paiskata Spotify-, Myspace- tai Youtube-linkillä vaikkapa Facebookissa. Jos on ihan fyysisesti menossa kyläilemään, voi muistitikun ahtaa täyteen juuri niitä levyjä, jotka isännän tai emännän on aivan pakko kuulla. Kaikki tämä on tietysti mahtavaa ja olenkin tyytyväinen, että saan elää tässä uudessa uljaassa maailmassa, jossa voin muutamalla klikkauksella altistaa lähes kenet tahansa diggailuni kohteille. Helppoa ja vaivatonta, eikö?

Ehdottomasti, mutta tässä piileekin se asian kuuluisa toinen puoli. Touhusta on tietyssä mielessä tullut jo liiankin vaivatonta. En tarkoita tällä sitä, että näkisin jotenkin erityisen mielelläni ylimääräistä vaivaa asioiden eteen, jotka on mahdollista hoitaa pienemmilläkin ponnisteluilla. Usein kuitenkin vaivan näkeminen kulkee käsi kädessä asialle uhrattavan ajatuksen määrän ja syvyyden kanssa. On helppo roiskaista muistitikulle 25 albumillista musiikkia hetken mielijohteesta. Se ei vaadi suurtakaan panostusta. Kokoelmakasetin tai -CD:n tekeminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Olinkin varsin mielissäni, kun ystäväni ilmoitti eilen laativansa kokoelma-CD:n ja kyseli sille halukkaita vastaanottajia. Ilmoittauduin oitis ja uhkasin vastata samalla mitalla. Se, että aika näyttää ajaneen tällaisen toiminnan ohi, ei ole mikään syy olla sitä harjoittamatta. Nykyään, kun lähes kaikki maailman musiikki on niin helposti saatavilla, tuntuu erityisen hienolta pysähtyä koostamaan ajatuksella persoonallinen, kompakti ja fokusoitu kokoelma rakastamastaan musiikista.

Ideaali formaattihan tässä touhussa olisi ehdottomasti C-kasetti. Analoginen ja manuaalinen äänitystekniikka pakotti kasetin tekijän kuuntelemaan kappaleet samalla, kun ne tallentuivat nauhalle CD:ltä, vinyyliltä tai vaikkapa toiselta kasetilta. Tämä oli mielestäni olennainen osa toimitusta. En kuitenkaan enää omista kasettisoitinta, joten varsinaisen mixtapen sijasta on tyydyttävä CD-muotoiseen kokoelmaan.

Eilisestä lähtien päässäni on vilissyt kappale-ehdokkaita, ideoita levyn avaamiseen ja päättämiseen, mietteitä kokoelman kaaresta ynnä muita asiaankuuluvia ajatuksia. Tämän kokoelman teen tietty ihminen mielessäni, joten kappalevalinnat heijastelevat omaa käsitystäni hänen persoonallisuudestaan ja musiikkimaustaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan polttaa levyllistä musiikkia, josta hän jo valmiiksi pitää. Sehän olisi vain tylsää. Sen sijaan yritän altistaa hänet musiikille, josta hän ei kenties vielä tiedä pitävänsä. Saa nähdä miten siinä onnistun. Levyn koostaminen tulee joka tapauksessa olemaan nautinnollinen projekti. Ja eikun levyhyllylle, mars!

Tältä siis tuntuu, kun on tavannut legendan

Sain nimittäin aikaisemmin päivällä kunnian haastatella tenorisaksofonisti ja säveltäjä Benny Golsonia UMOn toimistolla Katajanokalla. 81-vuotiaana Golson on yksi niitä harvoja yhä elossa olevia ja aktiivisesti työskenteleviä 1950-60 -lukujen jazzin merkkihenkilöitä. Ikävä tosiasiahan on, etteivät viimeisetkään tämän merkittävän aikakauden tekijöistä tule kovin kauaa enää keskuudessamme viihtymään. Senkin takia oli erityisen hienoa saada tavata Golsonin kaliiperia oleva muusikko, joka on ollut mukana muovaamassa jazzista sitä musiikkia, jota itsekin rakastan.

Luulin itseasiassa osallistuvani lehdistötilaisuuteen, jossa kysymysvuoroista olisi kilpailemassa vähintään puolenkymmentä toimittajaa. Lopulta kävikin ilmi, että minun lisäkseni Golsonia oli tenttaamassa ainoastaan Jazzrytmien Matti Laipio. Tämä oli tietenkin hieno homma, vaikka en ollutkaan lainkaan valmistautunut varsinaiseen haastattelutilanteeseen. 20 minuutin ajan saksofonisti vastaili kysymyksiimme ja korostaakseni epäammattimaisuuttani pyysin haastattelun lopuksi Golsonia vielä signeeraamaan CD-levyn kansilehtisen. Kyseessä oli Art Blakey & The Jazz Messengersin Moanin', jolla saksofonisti soittaa ja jonka kuudesta kappaleesta peräti neljä on peräisin hänen kynästään. Jos levy ei ole ennestään tuttu, kannattaa siihen ehdottomasti tutustua.

Ylihuomenna, joka on siis torstai 15.4.2010, onkin sitten vuorossa Golsonin ja UMOn konsertti Savoy-teatterissa. Lippuja on viime kuulemani mukaan edelleen saatavilla, joten suosittelen lämpimästi paikalle saapumista. Lippuja saa täältä. Konsertista ja haastattelusta voi sitten lukea lisää seuraavasta Synkoopin numerosta, joka ilmestyy joskus touko-kesäkuun paikkeilla.

Massive Attackia, Jaga Jazzistia, Dalindèoa ja kahmalokaupalla Zappaa

Siinä viimeisimmät levyostokseni. Vielä muutama vuosi sitten olisin luultavasti kiikuttanut rahani johonkin levykauppaan ja poistunut liikkeestä laukku täynnä CD-levyjä. Ajat ovat tunnetusti muuttuneet ja kuvaavaa onkin, että otsikossa mainitun musiikin hankin kolmella eri tavalla: Hakemalla perinteisesti levykaupasta, tilaamalla CD:inä internetistä ja ostamalla latauksena iTunesista. Olin kaiken lisäksi tehnyt ostopäätökseni Spotify-kuuntelun perusteella, Zappa poislukien.

Musiikin kauppaaminen on totisesti murroksessa ja tämä aiheuttaa minulle huomattavia vaikeuksia päättää missä formaatissa ja mistä musiikkini hankin. Spotifyn käyttäminen on opettanut minulle, että joka ikistä "ihan ok" -levyä ei tarvitse välttämättä omistaa. Toisaalta palvelun kautta olen myös löytänyt useita uusia levytuttavuuksia, jotka olen lopulta halunnut omakseni.

Nykyään kun päätän, että haluan hankkia jonkin tietyn levyn, suuntaan nettiselaimeni ensiksi osoitteeseen amazon.co.uk. Tämän jälkeen tarkistan saako levyn halvemmalla, jos sen lataa iTunesista. Jos hintaero ei ole merkittävä, tilaan levyni CD:nä Amazonista. Jos levyä ei ole saatavilla kummastakaan nettikaupasta, tai jos sen saa edullisemmalla hinnalla jostain Helsingin monista levyliikkeistä, turvaudun perinteisiin musiikinhankintametodeihin. Näin kävi esimerkiksi juuri ostamieni Zappa-levyjen kanssa.

Tämä siis koskee ainoastaan levyjä, jotka tiedän haluavani. Heräteostokset ovat asia erikseen ja ne soveltuvatkin parhaiten perinteiseen levykauppa-ympäristöön.

Kaiken tämän ostokäytäntö- ja formaattisekavuuden keskellä yksi ajatus kuitenkin lohduttaa edes hieman: En koskaan ryhtynyt keräämään vinyylejä.

Kasvisruoan vastaisia puheenvuoroja

Joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja nolasi itsensä täydellisesti hiljattain meuhkaamalla valtuuston kokouksessa koulujen viikoittaista kasvisruokapäivää vastaan. Katsokaa itse, jos vain kestätte. Minulla oli vaikeuksia päästä loppuun asti.

Jos kuitenkin kaipaatte hieman tyylikkäämpää kasvisruoan parjaamista, suosittelen Steve Goodmanin kappaletta 'Chicken Cordon Bleus'. Siitä tulee sentään hyvä mieli.

Parhautta - Bestness

Tämä kappale on saanut minut täysin pauloihinsa. Se tuottaa minulle joka kuuntelukerralla niin suurta mielihyvää, että joudun luultavasti jossain vaiheessa ottamaan analyysityökalut kauniiseen käteen ja tekemään sille ruumiinavauksen. Tällaisen ylimääräisen ahkeroinnin edellyttävää aktiivisuuskohtausta odotellessa voinkin kuunnella kappaleen vielä kerran. Tai kaksi. Tai viisitoista. Kuunnelkaa tekin.

Huhtijazzit tulee!

Festivaalijumalat tuntuvat jostain syystä nyt hymyilevän minulle. Kaikessa viisaudessaan ja hyväntahtoisuudessaan ne ovat päättäneet antaa minulle toisen mahdollisuuden muutaman aikaisemmin missaamani festivaalikeikan suhteen. Ensimmäinen oli Jukka Perkon Akseli Afrikassa -projekti, joka meni aivan omaa saamattomuuttani sivu suun Viapori Jazzissa viime vuonna. Toinen on Jaska Lukkarinen Trio, jonka esiintymisen onnistuin ohittamaan Porissa kesällä. Tällä kertaa syynä ei ollut oma laiskuus, vaan Jazzien pressipassiin printatut rajoitukset. Mutta nyt April Jazz antaa minulle mahdollisuuden nähdä molemmat ja paljon muutakin. Liput on varattu näiden lisäksi Jimi Tenorin keikalle ja harkinnassa on myös ainakin Roy Haynesin ja Jazztronikin tsekkaaminen. Lompakkoni on varmasti eri mieltä, mutta sitähän ei näissä päätöksissä konsultoida!

Ilta sinisten sävelten seurassa

Art Blakey, Kenny Burrell, Ron Carter, Walter Davis Jr., Jack DeJohnette, Curtis Fuller, Johnny Griffin, Herbie Hancock, Joe Henderson, Freddie Hubbard, Bobby Hutcherson, Stanley Jordan, Charles Lloyd, James Newton, Cecil McBee, Jackie McLean, Michel Petrucciani, Woody Shaw, Jimmy Smith, Grady Tate, Cecil Taylor, Stanley Turrentine, McCoy Tyner, Grover Washington Jr., Tony Williams ja Reggie Workman. Lähtisitkö sinä keikalle, jonka esiintyjäkaarti on lueteltu yllä? Jos vastasit kieltävästi, luet luultavasti väärää blogia.

Kyseessä oli Blue Note -levy-yhtiön uuden tulemisen kunniaksi New Yorkissa 22.2.1985 järjestetty juhlakonsertti, jossa esiintyi merkittävä otos modernin jazzin suurmiehiä, sekä tuolloin vasta uransa alkutaipaleella olevia tulevaisuuden lupauksia. Konsertti tosiaan oli ja meni jo 25 vuotta sitten, mutta meidän aikamatkailurajoitteisten iloksi se on saatavilla myös DVD:llä, joka kantaa nimeä One Night With Blue Note. Tilasin omani amazon.co.uk:sta seitsemällä punnalla.

Muutamista äänen ja kuvan synkronointiin liittyvistä ongelmista huolimatta DVD oli erinomainen ostos. One Night With Blue Note sisältää 14 kappaletta, joka vastaa ajallisesti noin kahta tuntia mahtavaa musiikkia. Kun jazzlegenda toisensa jälkeen astelee lavalle ei pitkästymisestä ole pelkoa. Konsertin huippuhetkinä jäivät mieleen Freddie Hubbardin ilmeikkäät soolot 'Cantaloupe Island'- ja 'Moanin'-klassikoissa, Jackie McLeanin ja McCoy Tynerin energinen 'Appointment In Ghana' sekä Stanley Turrentinen, Jimmy Smithin ja Kenny Burrellin rankasti svengaava 'The Jumpin' Blues'. Suosittelen.