Yritin eilen erään ystäväni suosituksesta tehdä matkan menneisyyteeni ja innostua Dream Theaterin uudesta Black Clouds & Silver Linings-albumista. Fanitin kyseistä tekniikkaprogehirviötä lukioaikoina todella rankasti, mutta sittemmin kiinnostukseni harhaili muualle, jossa se on näihin päiviin saakka pysynytkin. Onkin ollut jännittävä huomata, kuinka eräs ystäväni on viimeisen vuoden aikana hurahtanut Dream Theaterin kompleksiseen progemetallikikkailuun. Hän kehui minulle eilen uutta DT-levyä niin, että pakkohan sille oli antaa mahdollisuus, varsinkin kun uusien levyjen tsekkailu näin Spotify-aikakautena on niin naurettavan vaivatonta.
Kuunneltuani levyn läpi (myönnetään, skippasin ällöamerikkarockballadi "Witherin" yli) en voi muuta sanoa, kuin että mennyt olkoon mennyttä. Dream Theaterin musiikki ei vain yksinkertaisesti ole enää minua varten. Saatanpa joskus vielä kuunnella mielestäni bändin parasta levyä Images and Wordsia tai jopa A Change of Seasonsia, mutta siinäpä se. Black Clouds & Silver Linings näyttäytyi minulle kokoelmana teennäistä mahtipontisuutta pullistelevia tekniikkaharjoituksia, jotka eivät onnistuneet koskettamaan tai kutkuttamaan mitään oleellista osaa minussa. Entisenä DT-fanaatikkona olin kuullut kaiken mitä levyllä oli tarjota useita kertoja jo vuosia sitten. Kaiken lisäksi en edelleenkään voi sietää vokalisti James LaBrien vaivalloista ja valittavaa lauluääntä. Ai niin ja Mike Portnoyn "örinät" levyn avausraidalla olivat yksinomaa noloa kuunneltavaa.
Voi tietenkin olla, että jos kuuntelisin Black Clouds & Silver Liningsin muutamia kertoja uudelleen, saattaisin olla näistä asioista toistakin mieltä. Elämä on kuitenkin siihen aivan liian lyhyt. Maailma on täynnä kiinnostavaa musiikkia ja priorisoinnin tärkeyttä näissä asioissa on mahdoton painottaa liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti