Jokin aikaa sitten Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus sai minut ajattelemaan. Kirjoittaja (jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista) puolusti relativistista kantaa, jonka mukaan ei ole olemassa hyvää tai huonoa musiikkia, vaan kaikki riippuu kuulijasta. Tästä voidaan tietenkin vääntää sitä symbolista kättä vaikka tuomiopäivään asti, enkä nyt tässä aio ruveta omaa kuvaannollista hauistani tämän aiheen tiimoilta koettelemaan. Se mikä jutussa aiheutti minussa huvittuneisuutta oli huomio, että subjektiiviselta kannalta ajateltuna lauseen "minä pidän hyvästä musiikista" informaatioarvo on tasan nolla.
Myönnän itsekin joskus käyttäneeni kyseistä fraasia, tai sen johdannaista, vastatessani kuuntelutottumuksiani utelevalle. Useimmiten se on lipsahtanut ikään kuin muka tarkentamaan jotain jo todettua, ettei keskustelukumppani vaan luulisi, että kuuntelen esimerkiksi sitä huonoa räppiä tai kantria tai mitä vaan. Sehän on, tai sen ainakin pitäisi olla, täysin itsestään selvää, että jos pidän jostain musiikista, on se myös mielestäni hyvää. Kuka nyt huonoa musiikkia kuuntelisi?
Tämä ei varmastikaan ole ainutlaatuinen tapaus, sillä luulen, että me ihmiset noin yleiselläkin tasolla puhumme melko paljon tyhjää. Näihin "nollavastauksiin" ei vain välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota, mikäli on kysymyksenkin esittänyt vain lämpimikseen. Eiköhän meistä jokainen ole joskus tyytynyt vastaukseen: "Mä kuuntelen musaa niinku laidasta laitaan...".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti