James Blake NPR:n World Cafessa

Kuten jo aiemmin totesin, en meinaa saada tarpeekseni James Blakesta. Siispä miehen vierailu NPR:n World Cafe -ohjelmassa tuli kuin tilauksesta. Noin puolituntisessa lähetyksessä kuullaan liveversiot kappaleista 'Limit To Your Love', 'Lindisfarne' ja 'The Wilhelm Scream'. Haastattelussa Blake kertoo mm. mikä dubstepissa alunperin kolahti, montako kertaa hän on elämässään harjoitellut pianonsoittoa ja mitä sopii odottaa tulevaisuudelta.

Kuuntele ohjelma täältä.

Kerkko Koskinen + Big Band = Win

Kerkko Koskinen debytoi varsin vakuuttavasti big band -säveltäjänä viisi vuotta sitten ilmestyneellä Agathalla. Jatkoa seuraa heinäkuussa, kun Ricky-Tick Records julkaisee Kerkko Koskinen Orchestralta albumin, joka kantaa nimeä Trains & Letters. Tämän videomaistiaisen perusteella luvassa on jälleen levyllinen erittäin maukasta kotimaista big band -musiikkia.


Kerkko Koskinen Orchestra - Trains & Letters from Ricky-Tick Records on Vimeo.

Jazzradiossa tänään mainio Mostly Other People Do the Killing

Vastaanottimet kannattaa tänään veivata YLE Radio 1:n taajuudelle, sillä Jazzradiossa soi viime syksynä Tampere Jazz Happeningissa taltioitu hektistä, surrealistisella tavalla perinnetietoista ja riemuisan nyrjähtänyttä jazzmusiikkia soittava Mostly Other People Do the Killing. Newyorkilainen kvartetti ei varmastikaan ole ihan jokaiseen makuun ja myönnettäköön, että itsellenikin tuottaa hieman vaikeuksia kuunnella näitä kavereita yhtä levyllistä pidemmissä rupeamissa. Isompina annoksina MOPDtK:n superintensiivinen paahto saattaa aiheuttaa levottomuutta, tärinää ja pelkotiloja.

Tässä hieman esimakua tuoreelta The Coimbra Concert -livelevyltä:



Mostly Other People Do the Killing edustaa myös Spotifyssa.

Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor

"Sometimes I listen to myself playin' and I just feel like I'm outside of my body looking at the person playing. I just love myself when that happens, you know... I just feel like a god or something."

-Art Pepper

Dokumenttielokuva Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor (1982) avaa ikkunan alttosaksofonisti Art Pepperin (1925-1982) mielenkiintoiseen persoonaan. Heroiiniriippuvuuden kanssa kamppailleen ja useaan otteeseen vankilassa istuneen Pepperin ajatukset ovat kiehtovaa kuultavaa jokaiselle jazzinystävälle. Saksofonistin itsensä lisäksi dokumentissa on äänessä hänen vaimonsa ja managerinsa Laurie Pepper.

Elokuva on enemmän intiimi henkilökuva, kuin yksityiskohtainen selonteko Pepperin urasta. Sen parasta antia ovat kuitenkin malibulaisessa yökerhossa taltioidut livevedot, jotka näytetään dokumenttielokuville hieman epätyypillisesti kokonaisuudessaan. Jo pelkkä konserttimateriaali tekee Notes From A Jazz Survivorista ehdottomasti katsomisen arvoisen. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien on myös selvää, että syy miksi kalifornialaista Pepperiä niin usein läntätään cool jazz -leimasimella on suurimmaksi osaksi maantieteellinen.



P.S. Kannattaa tsekata elokuvan Youtubeen ladanneen hollantilaisen Rick Stolkin blogi jazz (& scrap) pages, sekä tietenkin miehen Youtube-kanava, josta löytyy paljon nannaa jazzinnälkäisille.

Kuiva kausi on ohi. Kiitti James!

Mitä bloggaamistahtiini tulee, niin en uskalla vielä julistaa sateiden alkua ja reheviä aikoja. Nyt on kuitenkin kyse huomattavasti tärkeämmästä asiasta, nimittäin musiikin kuuntelemisesta. Ehdin tuossa jo hieman huolestua kun pitkään aikaan mikään ei oikein kolahtanut kunnolla. Toki uusia juttuja tuli tsekkailtua paljonkin, mutta yksikään levy ei innostanut muutamaa kuuntelukertaa syvempään sitoumukseen. Olin jo kiroamassa Spotifyta alimpaan helvettiin, sillä järkeilin, että se oli loputtomana musiikillisena runsaudensarvena syypää siihen etten malttanut keskittyä ja paneutua kunnolla mihinkään.

Sitten löysin tämän:



James Blaken debyytti James Blake on yksinkertaisesti huikea. Enpä muista milloin viimeksi olisin jäänyt näin totaalisesti jumiin yhteen levyyn. Ei tosiaan sillä, että haluaisinkaan päästä irti. James Blake on nimittäin tuoreinta musiikkia mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Tuoreudesta todistanee myös se, että Blaken musiikille tuntuu olevan varsin hankalaa löytää sopivaa musiikillista karsinaa, vaikka ilmoille onkin heitelty post-dubstepin ja emo-dubstepin (!) kaltaisia termejä.

Blaken musiikkia voisi ehkä kuvata laveasti elektroniseksi popiksi, mikäli pop-sanan käyttäminen tässä yhteydessä ei tuntuisi niin huutavalta vääryydeltä. Mutta kun se tuntuu. Blake nimittäin pelailee ihan eri palikoilla. Esimerkiksi yllä pyörivä 'The Wilhelm Scream' on rakennettu lyhyen, toistuvan laulumelodian ympärille. Tätä mantranomaista melodiaa Blake peilaa eri valoissa kekseliäillä harmonioilla ja jatkuvasti kehittyvällä soundimaailmalla. Melodia, jota on totuttu pitämään pop-musiikissa ykkösjuttuna, saakin 'The Wilhelm Scream' -kappaleessa tyytyä säestävään rooliin, kun harmoninen, rytminen ja soundillinen kehittely nousee pääosaan.

James Blake saapuu elokuussa Suvilahteen ja onkin meikäläiselle se Flow-viikonlopun ehdoton numero uno. Ounastelen, että Blake saattaa esiintyä Voimalassa, mikä viime vuoden perusteella tarkoittaisi rajoitettua kapasiteettia, mikä taas puolestaan tarkoittaisi heavy duty -jonottamista. Joten Fat Mikea lainaten: "If you need to find me, I'll be at the end of the longest line".

Ei, se ei ole väärin kirjoitettu juusto

Edan nimittäin. Sen sijaan se on jotain paljon maukkaampaa.



Ja kaiken lisäksi se on täällä pian. Club YK:lla on 13.4. tiedossa erityinen Hump Day, kun lavalle nousee tämä MC:n ja DJ:n tonteilla samanaikaisesti huseeraava hip hopin psykedeelinen valopilkku. Itsekin bongasin Edanin vasta hiljattain Tiketin Facebook-päivityksestä, joten mitään kovin syvällistä sanottavaa minulla ei herrasta tässä vaiheessa ole. Sanotaan siis vain, että tsekatkaa nyt ihmeessä! Kukaan joka sämplää Pink Floydin 'On the Runia' ei voi olla läpeensä paha.

Klasari-curious

Siinä termi, jolla saattaisin kuvata itseäni, mikäli joku sattuisi kysymään suhdettani länsimaiseen taidemusiikkiin. Kaltaiselleni populaarimusiikin kuohkeissa mullissa kasvaneelle ihmiselle klassinen musiikki (termin laajimmassa merkityksessä) näyttäytyy helposti massiivisena, hiukan pelottavanakin möykkynä, josta on hirvittävän hankala saada otetta. Aina välillä möhkäleen kyljestä tunkee kuitenkin esiin pieniä ulokkeita, joista voi yrittää napata kiinni. Omalla kohdallani tällaisia ovat olleet esimerkiksi valikoidut otokset J.S. Bachin, Igor Stravinskin ja Maurice Ravelin tuotannoista. Nämäkään eivät kuitenkaan ole sysänneet minua siihen pohjattomaan jäniksenkoloon, jossa jokainen löytö johtaa viiteen uuteen ja musiikkiin tutustuminen käy kuin itsestään.

Viimeisin kädensijani länsimaisen taidemusiikin hahmottomassa järkäleessä ei ole sekään vielä toistaiseksi poikinut jatkoa, mutta siitä viis, sillä se riittää minulle itsessään tällä erää varsin hyvin. Kyseessä on Jukka-Pekka Sarasteen ja Toronto Symphony Orchestran levytys Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksesta. Levyllä on mukana myös venäläisen Musorgskin luultavasti tunnetuin aikaansaannos Yö autiolla vuorella, joka kuuluu niihin klasariklassikoihin, joita länsimainen ihminen ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Hyvänä esimerkkinä tästä on oma ensikosketukseni 1800-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneen Musorgskin musiikkiin. Se tapahtui viitisentoista vuotta sitten, ehkäpä hieman yllättäen Super Nintendon ohjain kourassa. Mainion Earthworm Jim -pelin tulikivenkatkuisessa kakkoslevelissä infernaalista tunnelmaa luotiin nimenomaan Yö autiolla vuorella -teoksen alkutahdeilla.



Mutta takaisin Näyttelykuviin. Olen yrittänyt selvittää miksi tämä kyseinen teos nappasi minut otteeseensa niin vahvasti, että sitä tulee soitettua jatkuvasti. Yksi syy saattaa olla se, että Näyttelykuvissa musiikki tarjoillaan lyhyinä, helposti hahmotettavina palasina, jotka usein sidotaan yhteen toistuvalla 'Promenade'-teemalla. Alun perin pianosarjaksi sävelletty teos on saanut inspiraationsa Musorgskin ystävän, arkkitehti Viktor Hartmannin piirroksista ja akvarelleista. Tästä tulee tietenkin myös nimi Näyttelykuvia. Toistuvat 'Promenade'-osuudet kuvaavat näyttelyvieraan siirtymistä taululta toiselle. Toisto lieneekin tässä juuri se olennainen elementti. Kun teosta kuuntelee ensi kertaa, auttaa vähän väliä ilmoille kajahtava ja näin nopeasti tutuksi tuleva 'Promenade'-teema kuulijaa pysymään kärryillä.

Toinen syy lienee musiikin häpeilemätön romanttisuus, sekä sen nopeasti tunnelmasta toiseen muuntautuva luonne. Välillä liikutaan ylvään majesteetillisissa tunnelmissa, välillä taas musiikissa on uhkaavaa vaaran tuntua. Ensin se on leikkisää, sitten traagista. Tylsää hetkeä ei Näyttelykuvien parissa ehdi syntyä.

Mutta kuten mainitsin, toistaiseksi Näyttelykuvien diggailu ei ole johtanut mihinkään muuhun. Ei sillä, että olisin mitenkään aktiivisesti seurannut siitä saamaani inspiraatiota uuden musiikin metsästämisessä. Olen kuitenkin alkanut epäillä omaa äänitekeskeistä lähestymistapaani. Ehkäpä paras tapa tutustua klassiseen musiikkiin olisi sittenkin konserteissa käyminen. Kehotanhan aina itsekin jazzmusiikista kiinnostuneita hakeutumaan johonkin, missä jazzia soitetaan livenä. Jazz on parhaimmillaan siinä hetkessä, kun se syntyy ja oletan, että klassinen musiikki lienee enemmän edukseen konserttisalissa, kuin keskinkertaisten kotistereoideni suodattamana.

Eli Spotify auki ja RSO:n kalenteria selaamaan!