maanantai 19. syyskuuta 2011

Places We've Never Been ja miten niihin päädytään

Jos ottaa asiakseen seurata Twitterissä jazz-musiikista ja kaikesta siihen liittyvästä kiinnostuneita henkilöitä, törmää jossain vaiheessa väistämättä kaveriin nimeltä Jason Crane. Hän on kymmeniä kertoja päivässä tweettaava (tviittaava? Ei kai sentään visertävä?) Twitter-aktiivi, intohimoinen vegaani ja feministi sekä osa-aikainen runoilija. Nämä eivät kuitenkaan ole päällimäiset syyt miksi itse seuraan häntä. Cranen todellinen lahja kaltaisilleni jazzdiggareille, ja miksei muusikoillekin, on hänen toimittamansa The Jazz Session -podcast. Sen resepti on yksinkertainen: Crane haastattelee jazzmuusikoita ja soittaa jutustelun lomassa pätkiä heidän kappaleistaan. Jazz Sessionissa on vieraillut Sonny Rollinsin, Gary Burtonin ja Ron Carterin kaltaisia jättiläisiä, mutta useimmiten vieraat ovat astetta tai paria tuntemattomampia. Ainakin niille, jotka eivät herkeämättä seuraa rapakon takaisen jazz-skenen liikehdintää.

The Jazz Sessionin jaksossa numero 220 Crane jututtaa alttosaksofonisti ja nimihirviö Rudresh Mahanthappaa, jolta oli haastattelun äänittämisen aikoina juuri ilmestynyt uusi levy Apex. Ohjelmassa soitettujen maistiaisten perusteella erittäin mielenkiintoiselta kuulostavalla tuotoksella sävellys- ja solistisen vastuun Mahanthappan kanssa jakoi toinen, itselleni tuolloin vielä täysin tuntematon alttosaksofonisti nimeltään Bunky Green.



Ajattelin ensin, että harvinaisen asiallisella nimellä varustettu Bunky Green olisi saman sukupolven soittajia kuin Mahanthappakin, mutta olin väärässä. Mahanthappa kertoo podcastissa, kuinka hän löysi Greenin musiikin ollessaan vielä opiskelija Berklee College of Musicissa 1990-luvun alussa. Kuullessaan Rudreshin lämmittelevän ennen saksofonituntia hänen opettajansa kysyi: "Oletko koskaan kuullut Bunky Greeniä?" Rudresh myönsi olevansa autuaan tietämätön koko tyypistä, jolloin opettaja kaivoi kaapistaan Greenin vuonna 1980 julkaistun albumin Places We've Never Been.

Levy räjäytti nuoren saksofonistin tajunnan. Hän kuuli siinä kaikuja Birdistä, Coltranesta ja Ellingtonista, mutta toisaalta Greenin soitossa oli myös jotain todella tuoretta, raakaa ja vokaalista. Tarina siitä miten Mahanthappa ja Green lopulta päätyivät soittamaan samalla levyllä on kuulemisen arvoinen. Minä en aio sitä tässä kuitenkaan jäljentää, sillä herra Mahanthappa kertoo tarinansa omin sanoin paljon kiinnostavammin itse podcastissa. Keskitytään tässä siis hetkeksi Bunky Greeniin ja Places We've Never Been -albumiin. Mahanthappan hehkutus ja Apexilta kuulemani biisinpätkät herättivät mielenkiintoni ja kiitos uuden uljaan digiaikamme, Places We've Never Been, joka oli alunperin julkaistu LP:nä kauan sitten kadonneella chicagolaisella Vanguard-levymerkillä ja josta ei milloinkaan nähty CD-painosta, on nykyään vain muutaman klikkauksen takana sekä iTunesissa, että Spotifyssa.

Levy alkaa vajaa yhdeksänminuuttisella, yksinkertaisen ja rytmikkäästi junnaavan vampin päälle rakentuvalla kappaleella 'East & West'. Green ja hänen kanssaan kappaleella sooloilevat trumpetisti Randy Brecker ja pianisti Albert Dailey ottavat kaiken irti harmonisesti minimalistisen taustan tarjoamasta vapaudesta ja pitävät samalla huolen siitä, että vajaa yhdeksän minuuttia yhtä ja samaa vamppia ei käy missään kohtaa puuduttavaksi. Places We've Never Been ei kuitenkaan ole pelkkää ulkona soittamista ja riisuttuja harmonioita. Levyltä löytyy myös mm. surumielisesti keinahtelevaa bossa novaa ('April Green'), menevämpää lattaria ('Command Module') ja rauhallisen tutkiskelevaa valssia ('Little Girl I Miss You').

Minäkin kuulen Bunky Greenin soitossa vahvoja Coltrane-vaikutteita, etenkin terävässä soundissa ja kulmikkaassa fraseerauksessa. Hänellä on kuitenkin varsin omaperäinen ääni ja en nyt ihan heti keksi yhtään alttosaksofonistia, johon Bunky Greeniä voisi tuosta noin vaan verrata. Hän pistää alttonsa todella laulamaan. Tällä en kuitenkaan tarkoita mitään sulosointista liverrystä, vaan välillä hyvinkin karheaa ja jollain tavalla todella inhimmillistä ulosantia. Greenin ja upeassa vedossa olevan Randy Breckerin lisäksi soittajistosta nousee esiin Bill Evansin triossakin noin vuosikymmenen ajan viihtynyt loistava basisti Eddie Gomez. Gomez on tällä levyllä usein se, joka puhaltaa elämän henkäyksen rytmisektioon. Hän soittaa erittäin melodisesti ja kilpaileekin usein kuulijan huomiosta maukkailla bassolinjoillaan. Gomezin soundi on myös melko läpitunkeva, mikä osaltaan selittää sen, että hänen panoksensa ei jää huomaamatta.

Places We've Never Been on mainio levy, joka ansaitsee tulla löydetyksi uudelleen. Mutta eipä siitä sen enempää, kuunnelkaa ja arvioikaa mielummin itse, kun se on nykyään niin mutkatonta ja helppoa: Spotify-linkki uudemman kerran, olkaa niin hyvät. 

torstai 30. kesäkuuta 2011

Joe Lovano With Us Five: A Different Kind of Bird

Amerikan "Yleisradio" NPR tarjoilee taas kuuntelemisen arvoista ohjelmaa. Tällä kertaa studiossa ääniä päästelee saksofonisti Joe Lovano Us Five -yhtyeineen. Kahden rumpalin voimalla eteenpäin puskeva Us Five esittää neljän kappaleen minisetissään tulkintoja Charlie Parkerin repertuaarista tuoreen Bird Songs -albuminsa hengessä. Konsertissa kuullaan mm. tyylikkääksi balladiksi taipunut 'Donna Lee'-versio. Toisin kuin aikaisemmin postaamassani James Blaken NPR-vierailussa, tällä kertaa puhe on supistettu minimiin ja alkuesittelyiden jälkeen kuullaan pelkkää musiikkia.

Kuuntele ohjelma täältä.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tonight at Noon: A Dream With Billy and Jacob

Charles Mingusin musiikkia versioinut suomalainen Tonight at Noon -kvintetti latasi hetki sitten Soundcloudiin kappaleen 'A Dream With Billy and Jacob'. Calypso-henkinen biisi on saksofonisti Mikko Innasen käsialaa ja se äänitettiin keikalla Torniossa viime huhtikuussa. Ehkäpä Tonight at Noonin seuraavalla levylläkin kuullaan Mingus-klassikoiden lisäksi myös originaalimateriaalia. En panisi ainakaan tämän perusteella vastaan.

A Dream With Billy and Jacob by tonightatnoon

maanantai 27. kesäkuuta 2011

James Blake NPR:n World Cafessa

Kuten jo aiemmin totesin, en meinaa saada tarpeekseni James Blakesta. Siispä miehen vierailu NPR:n World Cafe -ohjelmassa tuli kuin tilauksesta. Noin puolituntisessa lähetyksessä kuullaan liveversiot kappaleista 'Limit To Your Love', 'Lindisfarne' ja 'The Wilhelm Scream'. Haastattelussa Blake kertoo mm. mikä dubstepissa alunperin kolahti, montako kertaa hän on elämässään harjoitellut pianonsoittoa ja mitä sopii odottaa tulevaisuudelta.

Kuuntele ohjelma täältä.

Kerkko Koskinen + Big Band = Win

Kerkko Koskinen debytoi varsin vakuuttavasti big band -säveltäjänä viisi vuotta sitten ilmestyneellä Agathalla. Jatkoa seuraa heinäkuussa, kun Ricky-Tick Records julkaisee Kerkko Koskinen Orchestralta albumin, joka kantaa nimeä Trains & Letters. Tämän videomaistiaisen perusteella luvassa on jälleen levyllinen erittäin maukasta kotimaista big band -musiikkia.


Kerkko Koskinen Orchestra - Trains & Letters from Ricky-Tick Records on Vimeo.

Jazzradiossa tänään mainio Mostly Other People Do the Killing

Vastaanottimet kannattaa tänään veivata YLE Radio 1:n taajuudelle, sillä Jazzradiossa soi viime syksynä Tampere Jazz Happeningissa taltioitu hektistä, surrealistisella tavalla perinnetietoista ja riemuisan nyrjähtänyttä jazzmusiikkia soittava Mostly Other People Do the Killing. Newyorkilainen kvartetti ei varmastikaan ole ihan jokaiseen makuun ja myönnettäköön, että itsellenikin tuottaa hieman vaikeuksia kuunnella näitä kavereita yhtä levyllistä pidemmissä rupeamissa. Isompina annoksina MOPDtK:n superintensiivinen paahto saattaa aiheuttaa levottomuutta, tärinää ja pelkotiloja.

Tässä hieman esimakua tuoreelta The Coimbra Concert -livelevyltä:



Mostly Other People Do the Killing edustaa myös Spotifyssa.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor

"Sometimes I listen to myself playin' and I just feel like I'm outside of my body looking at the person playing. I just love myself when that happens, you know... I just feel like a god or something."
-Art Pepper

Dokumenttielokuva Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor (1982) avaa ikkunan alttosaksofonisti Art Pepperin (1925-1982) mielenkiintoiseen persoonaan. Heroiiniriippuvuuden kanssa kamppailleen ja useaan otteeseen vankilassa istuneen Pepperin ajatukset ovat kiehtovaa kuultavaa jokaiselle jazzinystävälle. Saksofonistin itsensä lisäksi dokumentissa on äänessä hänen vaimonsa ja managerinsa Laurie Pepper.

Elokuva on enemmän intiimi henkilökuva, kuin yksityiskohtainen selonteko Pepperin urasta. Sen parasta antia ovat kuitenkin malibulaisessa yökerhossa taltioidut livevedot, jotka näytetään dokumenttielokuville hieman epätyypillisesti kokonaisuudessaan. Jo pelkkä konserttimateriaali tekee Notes From A Jazz Survivorista ehdottomasti katsomisen arvoisen. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien on myös selvää, että syy miksi kalifornialaista Pepperiä niin usein läntätään cool jazz -leimasimella on suurimmaksi osaksi maantieteellinen.



P.S. Kannattaa tsekata elokuvan Youtubeen ladanneen hollantilaisen Rick Stolkin blogi jazz (& scrap) pages, sekä tietenkin miehen Youtube-kanava, josta löytyy paljon nannaa jazzinnälkäisille.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Kuiva kausi on ohi. Kiitti James!

Mitä bloggaamistahtiini tulee, niin en uskalla vielä julistaa sateiden alkua ja reheviä aikoja. Nyt on kuitenkin kyse huomattavasti tärkeämmästä asiasta, nimittäin musiikin kuuntelemisesta. Ehdin tuossa jo hieman huolestua kun pitkään aikaan mikään ei oikein kolahtanut kunnolla. Toki uusia juttuja tuli tsekkailtua paljonkin, mutta yksikään levy ei innostanut muutamaa kuuntelukertaa syvempään sitoumukseen. Olin jo kiroamassa Spotifyta alimpaan helvettiin, sillä järkeilin, että se oli loputtomana musiikillisena runsaudensarvena syypää siihen etten malttanut keskittyä ja paneutua kunnolla mihinkään.

Sitten löysin tämän:



James Blaken debyytti James Blake on yksinkertaisesti huikea. Enpä muista milloin viimeksi olisin jäänyt näin totaalisesti jumiin yhteen levyyn. Ei tosiaan sillä, että haluaisinkaan päästä irti. James Blake on nimittäin tuoreinta musiikkia mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Tuoreudesta todistanee myös se, että Blaken musiikille tuntuu olevan varsin hankalaa löytää sopivaa musiikillista karsinaa, vaikka ilmoille onkin heitelty post-dubstepin ja emo-dubstepin (!) kaltaisia termejä.

Blaken musiikkia voisi ehkä kuvata laveasti elektroniseksi popiksi, mikäli pop-sanan käyttäminen tässä yhteydessä ei tuntuisi niin huutavalta vääryydeltä. Mutta kun se tuntuu. Blake nimittäin pelailee ihan eri palikoilla. Esimerkiksi yllä pyörivä 'The Wilhelm Scream' on rakennettu lyhyen, toistuvan laulumelodian ympärille. Tätä mantranomaista melodiaa Blake peilaa eri valoissa kekseliäillä harmonioilla ja jatkuvasti kehittyvällä soundimaailmalla. Melodia, jota on totuttu pitämään pop-musiikissa ykkösjuttuna, saakin 'The Wilhelm Scream' -kappaleessa tyytyä säestävään rooliin, kun harmoninen, rytminen ja soundillinen kehittely nousee pääosaan.

James Blake saapuu elokuussa Suvilahteen ja onkin meikäläiselle se Flow-viikonlopun ehdoton numero uno. Ounastelen, että Blake saattaa esiintyä Voimalassa, mikä viime vuoden perusteella tarkoittaisi rajoitettua kapasiteettia, mikä taas puolestaan tarkoittaisi heavy duty -jonottamista. Joten Fat Mikea lainaten: "If you need to find me, I'll be at the end of the longest line".

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Ei, se ei ole väärin kirjoitettu juusto

Edan nimittäin. Sen sijaan se on jotain paljon maukkaampaa.



Ja kaiken lisäksi se on täällä pian. Club YK:lla on 13.4. tiedossa erityinen Hump Day, kun lavalle nousee tämä MC:n ja DJ:n tonteilla samanaikaisesti huseeraava hip hopin psykedeelinen valopilkku. Itsekin bongasin Edanin vasta hiljattain Tiketin Facebook-päivityksestä, joten mitään kovin syvällistä sanottavaa minulla ei herrasta tässä vaiheessa ole. Sanotaan siis vain, että tsekatkaa nyt ihmeessä! Kukaan joka sämplää Pink Floydin 'On the Runia' ei voi olla läpeensä paha.

Klasari-curious

Siinä termi, jolla saattaisin kuvata itseäni, mikäli joku sattuisi kysymään suhdettani länsimaiseen taidemusiikkiin. Kaltaiselleni populaarimusiikin kuohkeissa mullissa kasvaneelle ihmiselle klassinen musiikki (termin laajimmassa merkityksessä) näyttäytyy helposti massiivisena, hiukan pelottavanakin möykkynä, josta on hirvittävän hankala saada otetta. Aina välillä möhkäleen kyljestä tunkee kuitenkin esiin pieniä ulokkeita, joista voi yrittää napata kiinni. Omalla kohdallani tällaisia ovat olleet esimerkiksi valikoidut otokset J.S. Bachin, Igor Stravinskin ja Maurice Ravelin tuotannoista. Nämäkään eivät kuitenkaan ole sysänneet minua siihen pohjattomaan jäniksenkoloon, jossa jokainen löytö johtaa viiteen uuteen ja musiikkiin tutustuminen käy kuin itsestään.

Viimeisin kädensijani länsimaisen taidemusiikin hahmottomassa järkäleessä ei ole sekään vielä toistaiseksi poikinut jatkoa, mutta siitä viis, sillä se riittää minulle itsessään tällä erää varsin hyvin. Kyseessä on Jukka-Pekka Sarasteen ja Toronto Symphony Orchestran levytys Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksesta. Levyllä on mukana myös venäläisen Musorgskin luultavasti tunnetuin aikaansaannos Yö autiolla vuorella, joka kuuluu niihin klasariklassikoihin, joita länsimainen ihminen ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Hyvänä esimerkkinä tästä on oma ensikosketukseni 1800-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneen Musorgskin musiikkiin. Se tapahtui viitisentoista vuotta sitten, ehkäpä hieman yllättäen Super Nintendon ohjain kourassa. Mainion Earthworm Jim -pelin tulikivenkatkuisessa kakkoslevelissä infernaalista tunnelmaa luotiin nimenomaan Yö autiolla vuorella -teoksen alkutahdeilla.



Mutta takaisin Näyttelykuviin. Olen yrittänyt selvittää miksi tämä kyseinen teos nappasi minut otteeseensa niin vahvasti, että sitä tulee soitettua jatkuvasti. Yksi syy saattaa olla se, että Näyttelykuvissa musiikki tarjoillaan lyhyinä, helposti hahmotettavina palasina, jotka usein sidotaan yhteen toistuvalla 'Promenade'-teemalla. Alun perin pianosarjaksi sävelletty teos on saanut inspiraationsa Musorgskin ystävän, arkkitehti Viktor Hartmannin piirroksista ja akvarelleista. Tästä tulee tietenkin myös nimi Näyttelykuvia. Toistuvat 'Promenade'-osuudet kuvaavat näyttelyvieraan siirtymistä taululta toiselle. Toisto lieneekin tässä juuri se olennainen elementti. Kun teosta kuuntelee ensi kertaa, auttaa vähän väliä ilmoille kajahtava ja näin nopeasti tutuksi tuleva 'Promenade'-teema kuulijaa pysymään kärryillä.

Toinen syy lienee musiikin häpeilemätön romanttisuus, sekä sen nopeasti tunnelmasta toiseen muuntautuva luonne. Välillä liikutaan ylvään majesteetillisissa tunnelmissa, välillä taas musiikissa on uhkaavaa vaaran tuntua. Ensin se on leikkisää, sitten traagista. Tylsää hetkeä ei Näyttelykuvien parissa ehdi syntyä.

Mutta kuten mainitsin, toistaiseksi Näyttelykuvien diggailu ei ole johtanut mihinkään muuhun. Ei sillä, että olisin mitenkään aktiivisesti seurannut siitä saamaani inspiraatiota uuden musiikin metsästämisessä. Olen kuitenkin alkanut epäillä omaa äänitekeskeistä lähestymistapaani. Ehkäpä paras tapa tutustua klassiseen musiikkiin olisi sittenkin konserteissa käyminen. Kehotanhan aina itsekin jazzmusiikista kiinnostuneita hakeutumaan johonkin, missä jazzia soitetaan livenä. Jazz on parhaimmillaan siinä hetkessä, kun se syntyy ja oletan, että klassinen musiikki lienee enemmän edukseen konserttisalissa, kuin keskinkertaisten kotistereoideni suodattamana.

Eli Spotify auki ja RSO:n kalenteria selaamaan!