Muista aina, liikenteessä...

...monta vaaraa ompi eessä. Niinpä niin, Georg Malmsténin 'Lasten liikennelaulu' lienee tuttu lähes kaikille suomalaisille, sukupolveen katsomatta. Suomi ei kuitenkaan ole ainoa maa, jossa liikenneturvallisuutta on pyritty edistämään musiikin keinoin. Nigerialaisen afrobeat-legenda Tony Allenin vuonna 1980 julkaistulta No Discrimination -albumilta löytyy kappale nimeltään 'Road Safety'. Viesti on osapuilleen sama kuin Malmsténilla, mutta kohdeyleisö on Allenilla laajempi; oikealle ja vasemmalle kehotetaan lasten lisäksi vilkuilemaan myös bisnesmiehiä ja muita aikuisia. Ja onhan 'Road Safety' myös ehkä hivenen menevämpi kappale kuin 'Lasten liikennelaulu'. Siitä kumpi on onnistunut tehtävässään paremmin, eli tehokkaammin takonut liikenneturvallisuuden ilosanomaa kansalaistensa kalloihin, minulla ei ikävä kyllä ole esittää edes arvailuja.

Tuomo: My Own Private Sunday

Tuomo Prättälä seuraa kolmannella soololevyllään esikuviensa Princen ja Stevie Wonderin mallia ja vastaa lähes kaikista soitinosuuksista itse. Vakuuttavaksi multi-instrumentalistiksi kasvanut laulaja ja kosketinsoittaja astuu levyllä askeleen omaperäisempään suuntaan, mikä tarkoittaa vääjäämättä myös askelta poispäin retrosoul-roolista, jossa hänet on totuttu näkemään. My Own Private Sunday saattaakin olla hienoinen pettymys niille, jotka odottavat Tuomolta levyllistä tanssilattiat sähköistävää soul/funk-musiikkia. Ei Tuomo sentään ole soul-taustaansa hylännyt, vaan kuten yllämainitut idolinsakin, hän käyttää sitä lähtöalustanaan tutkimusmatkoilleen erilaisten musiikillisten ilmaisumuotojen pariin.

Tuomon musiikissa kuultavien vaikutteiden kirjo on kasvanut sitten Reaches Out For You -albumin, jolla oli jo selkeästi aistittavissa genreaitojen natinaa. Levyn avaava 'Back To Day One' tuo ensi alkuun mieleen 80-luvun Queenin, 'The Perfect Day' nyökkäilee The Beatlesin suuntaan ja 'Hold Me (Till The Morning)' on Disney-henkinen satuballadi. Päätös ottaa edellisiltä levyiltä tuttu Q-komppiryhmä mukaan vain kahdelle kappaleelle on varmasti rohkaissut tyylillisiin irtiottoihin, joita levyllä tuntuu riittävän. Kuullaanpa Tuomolta muutama rock-henkinen kitarasoolokin. Tyyli on kuitenkin lopulta vain kuorrutetta, jonka alta löytyy jälleen kerran nippu erinomaisia sävellyksiä, Tuomon musiikin kova ydin.

Taidolla tehdyt sävellykset tahtovat helposti jättää pimentoon sen tosiasian, että Tuomo on myös erinomainen sanoittaja. Itse yritän usein olla kiinnittämättä huomiota kotimaisten artistien englanninkielisiin lyriikoihin, ne kun saattavat pahimmillaan aiheuttaa vakavia myötähäpeän tuntemuksia. Tuomo on tässä ehdottomasti poikkeus ja välillä jopa tuntuu, että kappaleen tarina jättää sävellyksen varjoonsa, eikä toisinpäin. Näin käy ainakin 'Help Me Thru These Difficult Times' -biisin kohdalla, joka melko geneerisenä soul-balladina voisi helposti jäädä yhdentekeväksi ilman soul-balladille varsin epätavallista, uskonnottomuuden ja sekulaarin humanismin teemoja sivuavaa tarinaansa.

My Own Private Sunday on Tuomon tähän mennessä omaperäisin levy. Se osoittaa, ettei hän pelkää muunnella menestyskaavaa, joka nosti hänet suurelle yleisölle tuntemattomasta jazz- ja r&b-muusikosta suomalaisen soulin ykkösilmiöksi.

iTunes U

Löysin vasta hiljattain iTunes U-palvelun. Sen kautta pääsee helposti käsiksi valtavaan määrään luentoja, joita tarjoavat lukuisat yliopistot ympäri (lähinnä englanninkielistä) maailmaa. Alun runsaudensarviahdistuksen jälkeen törmäsin muutamaan todella mielenkiintoiseen luentosarjaan, jotka olen jo tähän mennessä ehtinyt kuunnella kokonaan.

Georgia State Universityn Dr. Gordon Vernickin History of Jazz -sarja on kevyt, runsain musiikkiesimerkein kuvitettu katsaus jazzin historian merkkihenkilöihin ja tärkeimpiin ilmiöihin. Luennot ovat lyhyitä, keskimäärin noin kymmenen minuutin mittaisia, ja aiheen merkittävyyden voi päätellä jo siitä, kuinka monta luentoa sen käsittelemiseen käytetään. History of Jazz ei anna mitään kovin syvällistä kokonaiskuvaa aiheestaan, mutta toimii varmasti erinomaisena johdatuksena jazzin historiaan, mikäli aihe ei ole ennestään kovin tuttu. Sarjassa parasta ovat ehdottomasti havainnolliset musiikkiesimerkit, jotka todella saavat luennot elämään. On huomattavasti helpompi ymmärtää mitä tarkoitetaan esimerkiksi west coast jazzilla tai hard bopilla, jos näistä saa saman tien kuulla laadukkaat soivat esimerkit.

Huolimatta karsitummista tuotantoarvoistaan ja musiikkiesimerkkien puuttumisesta, osoittautui seuraavaksi kuuntelemani luentosarja kuitenkin edellistä antoisammaksi. Kyseessä oli Arizona State Universityn Jazz + Culture -kurssi, jossa nimensä mukaisesti käytiin läpi jazzin historiaa, painottaen vahvasti kulttuurista ja sosiaalista kontekstia. 31 keskimäärin 45 minuutin mittaista luentoa pitivät pitkään otteessaan, ihan jo kokonaiskestonsakin takia. Professori Andrew Barnes (hänen nimeään ei mainita luennoissa, kaivoin sen esiin ASU:n verkkosivuilta) nivoo jazzin kehityksen kiinteäksi osaksi Yhdysvaltain tapahtumarikasta historiaa eikä kaihda käsittelemästä vaikeitakaan kysymyksiä, kuten rotua ja sen merkitystä jazzin eri suuntausten muotoutumisessa. Barnes ei myöskään tarjoile lopullisia vastauksia kaikkiin kysymyksiin, vaan saattaa esitellä kiistanalaisesta historiallisesta ongelmakohdasta useita kilpailevia näkökantoja. Itse musiikkiin ei luentosarjassa kovinkaan syvällisesti keskitytä, mikä on varsin ymmärrettävää, ottaen huomioon kurssin painotuksen ja sen, että kyse on historian laitoksen opetuksesta.

Joka tapauksessa suosittelen lämpimästi tutustumaan Jazz + Culture -kurssiin mikäli kiinnostusta löytyy. Musiikkiesimerkkien puuttumisen takia olisi ehkä hyvä, jos kuulijalla olisi jonkinlainen käsitys siitä, miltä jazz eri aikoina on kuulostanut. Mikäli tällaista yleiskuvaa ei ole, suosittelen varaamaan luentojen kylkeen oheiskuunneltavaa vaikkapa Spotifyn muodossa.

Farmers Market FST5:llä tänään

FST5 se jaksaa aina vaan yllättää positiivisesti. Kanava näyttää tänään klo 17.25 norjalaisen Farmers Marketin esiintymisen Norjan radion sinfoniaorkesterin kanssa, joskin ilmeisesti saksittuna, sillä ohjelman kesto on vain puoli tuntia. Valittaa ei kuitenkaan sovi, sillä huumorilla maustettua balkan-henkistä virtuoosihäröilyä esittävä viisikko kuuluu ehdottomasti omiin suosikkiorkestereihini, ja koska sen kannatus Suomessa on lievästi sanoen marginaalista, otan vastaan pienetkin hippuset suurella kiitollisuudella. Jos YLE tosiaan aikoo lopettaa FST5-kanavan, kuten on huhuttu, häviävät siinä muutkin kuin ruotsinkieliset.

Tiger Lillies Korjaamolla

Kun nyt kerran kökötän uudenvuodenaattona kotisohvalla kettumaisen flunssan kourissa, ajattelin että voisin samalla vaikka purkaa muutaman päässä pyörivän ajatuksen virtuaaliselle paperille. Ensimmäisenä on pakko kirjoittaa yhdestä menneen vuoden vaikuttavimmasta keikasta. Itse asiassa sana keikka tuntuu tämän performanssin kohdalla törkeältä vähättelyltä, sillä kyseessä oli hyvin kokonaisvaltainen teatterillinen esitys.

20-vuotista uraansa juhlistava Tiger Lillies vei yleisönsä pitkälle matkalle läpi yönmustalla huumorilla väritetyn maailmansa, jonka kansoittamien prostituoitujen, sirkusfriikkien, juoppojen, lobotomiapotilaiden ja kuppaisten merimiesten traagiset kohtalot väliin naurattivat ja väliin saivat palan nousemaan kurkkuun. Klovnimaskissa tuttuun tapaansa esiintynyt keulahahmo Martyn Jacques ei yleisön kanssa turhia turissut, mikä auttoi säilyttämään esityksen vahvan teatterillisen illuusion. Esiintyessään trio tuntui todella olevan osa sitä maailmaa ja kuvastoa, joista heidän laulunsakin kertoivat.

Iso vaikutus tunnelmaan oli luonnollisesti myös yhtyeen soinnilla; pystybasso, perkussiot ja kitara/haitari/piano, riippuen kappaleesta, muodostivat perusyksikön, jonka yllä Jacquesin falsetti hoilotti nyrjähtäneitä tarinoitaan. Lisämausteita saatiin basisti Adrian Stoutin ujelluttaessa välillä sahaa, välillä thereminiä. Myös rumpali Adrian Huge riemastutti hyvin epätavanomaisella lyömäsoitintyöskentelyllään ja laulujen kertomuksia hauskasti värittäneellä mimiikallaan.

Vaikka Tiger Lillies -originaalit, kuten 'Banging in the Nails' ja 'Gin' upposivatkin täysillä, jäi esityksestä kuitenkin päällimmäisenä mieleen trion riipaisevan kaunis versio 'My Funny Valentine'-standardista. Voisin jopa tässä julistaa, etten ole kyseisestä klassikosta kuullut toista niin koskettavaa esitystä ikinä. Että sori vaan Chet Baker, Ella Fitzgerald ja The Miles Davis Quintet. Teidät on päihittänyt kolme brittiä, jotka yleensä laulavat eläimiin sekaantumisesta, takapiha-aborteista, sukupuolitaudeista ja muista hilpeyksistä.

Mikäli Tiger Lillies saadaan jossain vaiheessa uudelleen Suomeen, aion ehdottomasti olla ensimmäisten joukossa lippuluukulla.

Benny Golson UMOn vieraaksi

UMO julkisti tänään kevään 2010 ohjelmansa, joka pitää sisällään muutamia kiinnostavia konsertteja. Ylitse muiden nousee ehdottomasti legendaarisen Benny Golsonin vierailu UMOn solistina Savoyssa 15.4. 80-vuotias tenorisaksofonin jättiläinen tunnetaan ehkä parhaiten Art Blakey & The Jazz Messengersin riveistä sekä sellaisten jazzstandardien, kuten 'Whisper Not', 'Along Came Betty' ja 'Killer Joe' säveltäjänä. Otin samantien tiedotteen luettuani kuunteluun Golsonin uuden albumin New Time, New 'Tet ja vielä tuntuu pappa jaksavan hönkiä pilliinsä entiseen malliin! Hienoa, että vielä on mahdollista nähdä näitä vanhempia herrasmiehiä lavalla elävänä (no pun intended!). Seuraavaksi sitten Sonny Rollins, eikö vaan UMO?

Jazzia Korjaamolla x 2

Pääsin kuluneen viikon sisällä peräti kahteen otteeseen tutustumaan Kulttuuritehdas Korjaamon vaunusaliin keikkapaikkana. Konserttien pääosissa loistivat tenorisaksofonistit Timo Lassy ja Olli Ojajärvi, kumpikin omalla tyylillään.

Lassy orkestereineen oli vetänyt vaikuttavan kokoisen vaunusalin täyteen innostunutta yleisöä. Täytyy sanoa, että olin jopa hieman yllättynyt, kun näin pitkät jonot, jotka hitain sykähdyksin katosivat Korjaamon ovista sisään. Mitä suurempi yleisö suomalaisesta jazzista kiinnostuu, sen parempi tietenkin ja Lassyn tanssittava, bluesia tihkuva hard bop vetikin paikalle kiihkeimpien jazzin ystävien lisäksi myös runsaasti puolituttuja sekä täysin uusiakin tuttavuuksia. Olikin ilo seurata täyden vaunusalin palkitsevan maukkaimmat soolot aidosti spontaaneilla aplodeilla ja muutenkin eläytyvän musiikkiin koko olemuksellaan.

Suurin kiitos tästä kuuluu luonnollisestikin Timo Lassylle ja hänen orkesterilleen, joka piti yleisön otteessaan uskomattoman intensiivisellä ja svengaavalla soitollaan. Solisteina loistivat Lassyn lisäksi erityisesti pianisti Giorgios Kontrafouris, trumpetisti Jukka Eskola sekä nuori pasunisti Kasper Sarikoski. Bändin esitys oli niin aseista riisuvan erinomainen, että mukanani tuomat, täysin jazzummikoiksi tunnustautuneet ystävänikin lähtivät keikalta aivan haltioissaan. Itse jäin vielä vaunusaliin viihtymään Ricky Tick -tiskijukkien ja virvoitusjuomien avittamana, kunnes valomerkki ajoi Töölön yöhön.

Toissailta tarjosikin sitten hyvin toisella lailla painottuneen jazzelämyksen, kun Korjaamoon kotiutunut UMO esiintyi solistinaan Olli Ojajärvi. Konsertissa kuultu materiaali oli pääosin Ojajärven omaa käsialaa, kappaleita Ricky Tick Recordsin hiljattain julkaisemalta trio-albumilta Out of Mind. Lisäksi kuultiin sävellyksiä Mikko Hassiselta, joka toimi myös konsertin materiaalin sovittajana sekä orkesterinjohtajana.

Kontrastina edellisen viikonlopun hikiselle ja sielukkaalle klubi-illalle tarjoili UMO nimenomaan konsertin - siis tilaisuuden jossa musiikista nautiskeltiin tuolilla istuen ja valkoviiniä lipittäen. Ja minä ainakin nimenomaan nautiskelin. Solistien vakuuttavuudesta huolimatta päällimäisenä mieleeni jäi Hassisen taidokas ja mielikuvituksellinen sovitustyö. Tämä voi johtua siitä, että käyn parhaillani läpi lievää sovituskuumetta, jota lääkitsen tehtailemalla omia amatööriversioitani standardikappaleista. Pitäähän sitä ihmisellä harrastuksia olla. Joka tapauksessa Hassisen järjestelemät sävelet putoilivat tajuntaani sen verran nautinnollisesti, että taidanpa ottaa asiakseni hankkia herran UMOn kanssa tekemän Traveller -albumin ensi tilassa.

Jos musiikki oli muuttunut sitten Lassyn vedon, niin oli muuttunut tilakin. UMOa varten vaunusali oli supistettu puoleen ja suurin piirtein siinä, missä viime viikonloppuna hetkuin Lassyn ja kumppanien rytmien tahdissa, kohosi nyt katsomo, joka osoitti toisessa päässä olevaa lavaa kohden. Lavan ja katsomon välissä oli vielä muutamia pöytiä, joiden avulla tehdasmaiseen halliin oli onnistuttu loihtimaan häivähdys klubitunnelmaa. Mielestäni varsin onnistunut muodonmuutos.

Korjaamon vaunusali on nyt siis epävirallisesta tarkastettu ja saa ainakin minulta hyväksyvän SFAKOJ (Suitable For All Kinds Of Jazz) -leiman.