Ei, se ei ole väärin kirjoitettu juusto

Edan nimittäin. Sen sijaan se on jotain paljon maukkaampaa.



Ja kaiken lisäksi se on täällä pian. Club YK:lla on 13.4. tiedossa erityinen Hump Day, kun lavalle nousee tämä MC:n ja DJ:n tonteilla samanaikaisesti huseeraava hip hopin psykedeelinen valopilkku. Itsekin bongasin Edanin vasta hiljattain Tiketin Facebook-päivityksestä, joten mitään kovin syvällistä sanottavaa minulla ei herrasta tässä vaiheessa ole. Sanotaan siis vain, että tsekatkaa nyt ihmeessä! Kukaan joka sämplää Pink Floydin 'On the Runia' ei voi olla läpeensä paha.

Siis kuka al häh?

No Salem Al Fakir tietty! Mikäli nimi ei sano mitään, älä panikoi – se tuntuu olevan kovin yleistä Pohjanlahden tällä puolella. Länsinaapurin mainio multi-instrumentalisti on pysynyt hämmästyttävän kauan salassa suurelta osalta suomalaisia, vaikka esiintyikin täällä viime kesänä peräti kolme kertaa. Keikkapaikkoina olivat tuolloin Tammisaari, Pietarsaari ja Maarianhamina, mikä selittänee sen, ettei sana al Fakirista ole levinnyt kovin tehokkaasti ainakaan maamme suomenkielisen väestön keskuudessa. Nyt salaisuus on kuitenkin paljastunut, sillä Helsingin Sanomatkin noteerasi artistin tulevan Helsingin vierailun. Salem Al Fakir nähdään siis 1. joulukuuta Korjaamolla Bloggpriset 2010 -palkintogaalassa. Lippujen hinnatkaan eivät päätä huimaa.



Lisää ruotsalaisen artistin musiikkia löytää tietenkin ruotsalaisesta musiikkipalvelusta. Heja Sverige!

Pekka Tuppurainen: Röd/Blå

Ilma Recordsin katalogi sai neljännen julkaisunsa, kun Pekka Tuppurainen julkaisi levy-yhtiönsä kautta oman erinomaisen hämmentävän debyyttinsä Röd/Blå. Tuppurainen, jonka urotöihin kuuluu mm. Mikko Innasen loistavan F60.8:n tuottaminen ja kokoon parsiminen, johtaa levyllään Innasesta, Joonas Riipasta, Aki Rissasesta ja Magnus Broosta koostuvan yhtyeensä mitä eriskummallisimmista äänimaisemista vapaan improvisaation ja tuhnuisen blues-boogien kautta milloin mihinkin. Levy on sen verran moni-ilmeinen, että sen sisällön tarkempi kuvaileminen tuntuu jotenkin tylsältä. Se kannattaakin vaan pistää soimaan ja kuunnella mihin musiikki vie.

Moni kokee levyn varmasti vaikeana, mutta mielestäni asia on juurikin päinvastoin. Röd/Blå on äärimmäisen helppoa kuunneltavaa. Se ei vaadi kuulijaltaan mitään muuta, kuin korvan tai kaksi ja muutaman tunnin aikaa. Sitä ei tarvitse "ymmärtää", eikä siitä edes tarvitse olla mitään mieltä. Sen kun kuuntelee vaan.

Mikäli Tuppuraisen ja kumppanien ääniseikkailut haluaa kokea elävänä paikan päällä, on tänään siihenkin mahdollisuus. Levyjulkkarikeikka järjestetään illalla Birdlandissa. Liput maksavat 7 euroa.

Flow-lauantai ja -sunnuntai - in colour!

En eilen ehtinyt koneelle, joten tässä lauantain ja sunnuntain tunnelmia samassa paketissa. Lauantain kohokohdiksi kiipivät festivaalin jazztarjonnan tyylillä avannut Timo Lassy Orchestra feat. José James, psykedeelisellä basaaripaukkeellaan teltan villinnyt Omar Souleyman ja tietty melkoiset bileet päälavalla pystyttänyt M.I.A. Major Lazer oli kuulemma myös todella kova. Harmi, että se meni tällä kertaa täysin ohi.

Festivaalin päätöspäivä lähti käyntiin Kemmurun tahdissa, eli toisin sanoen Dinosauruxia tuli missattua - 14.10 oli yksinkertaisesti liian aikainen ajankohta, ainakin minulle. Siitä päivä eteni mukavasti Ricky-Tick Big Bandin, Ballaké Sissokon, Konono N°1:n ja RotFrontin parissa. Vaikka Flow-sunnuntaita varjosti hieman pääesiintyjä Jónsin viime hetken peruutus, luulen ettei kovinkaan moni joutunut poistumaan paikalta pettyneenä. Päälavan viimeisen esiintymisajan perineen The xx:n tummanpuhuva ja minimalistinen indiepop sopi nimittäin Suvilahden pimenneeseen kesäiltaan lähes täydellisesti.

Flow on nyt tältä vuodelta ohi, mutta mikäli olitte sunnuntaina paikalla, säilyttäkää lippunne tai rannekkeenne! Festivaalin sivuilla on nimittäin ilmoitettu, että Flow’n kävijöitä pyydetään säilyttämään sunnuntain sisältävä pääsylippunsa tai todiste sen ostosta, sillä Flow suunnittelee asiaan liittyvää “syysyllätystä”.

Hmmm. Pistää miettimään. Sunnuntain pääesiintyjä Jónsi peruutti äkillisesti ja sunnuntaille lipun ostaneille on luvassa syksymmällä pikku yllätys. Uskaltaisikohan tässä laskea 1+1?

Flow-perjantai - in colour!

Flow-viikonlopun avauspäivä on nyt takana ja festivaali pyörähtikin käyntiin oikein mukavasti. Perjantain huippuhetkiksi nousivat Ulverin, Big Boin ja hieman puun takaa hyökänneen Magnetic Manin setit. Ruokapuolella erittäin maukas ja suhteellisen huokea vegedog yllätti positiivisesti. Varsinaisen festariraportin voi lukea Synkoopin seuraavasta numerosta. Tässä kuitenkin hieman esimakua kuvien muodossa. Eli infoa seuraa siis yli yhdeksän tuhannen sanan edestä, eiks se jotenkin niin mennyt?

Poukkoilua, kasaria ja Teenage Mutant Ninja Turtles - Skalle & Sharon Espan lavalla

Muutama viikko sitten tilaamistani levyistä on toistaiseksi koviten kolahtanut Skalle & Sharonin Mainio matka, joka on osoittautunut vähintäänkin nimensä veroiseksi. Onnekseni sain viime tiistaina mahdollisuuden nähdä yhtyeen elävänä Espan lavalla. Keikka oli osa koko heinäkuun kestänyttä Jazz-Espa -festivaalia.

Skalle & Sharon osoitti tunnin mittaisen settinsä aikana lähes täydellistä epäkunnioitusta kaiken maailman genrerajoja kohtaan. Bändi vei yleisönsä kiertoajelulle omaan iloisesti vinksahtaneeseen maailmaansa, jossa kaikenlaiset tyylit reggaesta kasarifuusioon ja syntikkapopista free jazziin valjastettiin surutta palvelemaan yhtyeen musiikillisia päämääriä. En voi sanoa olleeni yllättynyt huomatessani ihmisten vähän väliä jäävän kyydistä pois - lavan edustan penkeille istahtaneille turisteille ja kenties leppoisaa kesäistä jatsituokiota odottaneille seniorikansalaisille vauhti tuntui olevan piirun verran liian kova.

Tyylillisen kameleonttimaisuuden lisäksi Skalle & Sharonin esiintymisessä miellytti valtava energia, jolla trio poukkoilevia sävellyksiään tulkitsi. Vaikka kappaleet olivat melko monimutkaisia, soitti kolmikko alusta loppuun ronskisti ja sortumatta turhaan hienosteluun. Mainio matka -debyytiltä kuultiin nimikappaleen lisäksi ainakin Weather Reportin suuntaan nyökkäilevä 'Joydanz', sarjakuvamaisen pahaenteinen 'Zombie', sekä rauhoittavana välipalana kaunis 'Kielo ja leppäkerttu'.

Skalle & Sharon esitti keikalla myös tuoreempaa materiaalia, jonka yhteiseksi nimittäjäksi nousi kultainen 1980-luku. Soittajien (kuten myös minun) lapsuuden vuosikymmen oli vahvasti läsnä Tuomas A. Turusen syntikkasoundeissa ja rumpali Tatu Rönkön vähän väliä ilmoille takomissa kasarivoimafilleissä. Saksofonisti Pauli Lyytinen kantoi kortensa kekoon vuorottelemalla tenorin ja EWIn varressa. Nostalgia huipentui varsin vapaamuotoiseen tulkintaan TMNT-tunnarista, jonka Turunen spiikkasi sisään "jazz-standardina 80-luvulta". Kuten arvata saattaa, pari-kolmekymppisistä koostunut yleisönosa myhäili tyytyväisenä, kun taas vanhemmilta meni tämä viittaus aika pitkälti ohi.

Skalle & Sharonin uutta levyä odotellessa suosittelen lämpimästi hankkimaan liput Mainiolle Matkalle joko sähköisesti, tai perinteisemmin fyysisessä muodossa.

Tiger Lillies Korjaamolla

Kun nyt kerran kökötän uudenvuodenaattona kotisohvalla kettumaisen flunssan kourissa, ajattelin että voisin samalla vaikka purkaa muutaman päässä pyörivän ajatuksen virtuaaliselle paperille. Ensimmäisenä on pakko kirjoittaa yhdestä menneen vuoden vaikuttavimmasta keikasta. Itse asiassa sana keikka tuntuu tämän performanssin kohdalla törkeältä vähättelyltä, sillä kyseessä oli hyvin kokonaisvaltainen teatterillinen esitys.

20-vuotista uraansa juhlistava Tiger Lillies vei yleisönsä pitkälle matkalle läpi yönmustalla huumorilla väritetyn maailmansa, jonka kansoittamien prostituoitujen, sirkusfriikkien, juoppojen, lobotomiapotilaiden ja kuppaisten merimiesten traagiset kohtalot väliin naurattivat ja väliin saivat palan nousemaan kurkkuun. Klovnimaskissa tuttuun tapaansa esiintynyt keulahahmo Martyn Jacques ei yleisön kanssa turhia turissut, mikä auttoi säilyttämään esityksen vahvan teatterillisen illuusion. Esiintyessään trio tuntui todella olevan osa sitä maailmaa ja kuvastoa, joista heidän laulunsakin kertoivat.

Iso vaikutus tunnelmaan oli luonnollisesti myös yhtyeen soinnilla; pystybasso, perkussiot ja kitara/haitari/piano, riippuen kappaleesta, muodostivat perusyksikön, jonka yllä Jacquesin falsetti hoilotti nyrjähtäneitä tarinoitaan. Lisämausteita saatiin basisti Adrian Stoutin ujelluttaessa välillä sahaa, välillä thereminiä. Myös rumpali Adrian Huge riemastutti hyvin epätavanomaisella lyömäsoitintyöskentelyllään ja laulujen kertomuksia hauskasti värittäneellä mimiikallaan.

Vaikka Tiger Lillies -originaalit, kuten 'Banging in the Nails' ja 'Gin' upposivatkin täysillä, jäi esityksestä kuitenkin päällimmäisenä mieleen trion riipaisevan kaunis versio 'My Funny Valentine'-standardista. Voisin jopa tässä julistaa, etten ole kyseisestä klassikosta kuullut toista niin koskettavaa esitystä ikinä. Että sori vaan Chet Baker, Ella Fitzgerald ja The Miles Davis Quintet. Teidät on päihittänyt kolme brittiä, jotka yleensä laulavat eläimiin sekaantumisesta, takapiha-aborteista, sukupuolitaudeista ja muista hilpeyksistä.

Mikäli Tiger Lillies saadaan jossain vaiheessa uudelleen Suomeen, aion ehdottomasti olla ensimmäisten joukossa lippuluukulla.

Jazzia Korjaamolla x 2

Pääsin kuluneen viikon sisällä peräti kahteen otteeseen tutustumaan Kulttuuritehdas Korjaamon vaunusaliin keikkapaikkana. Konserttien pääosissa loistivat tenorisaksofonistit Timo Lassy ja Olli Ojajärvi, kumpikin omalla tyylillään.

Lassy orkestereineen oli vetänyt vaikuttavan kokoisen vaunusalin täyteen innostunutta yleisöä. Täytyy sanoa, että olin jopa hieman yllättynyt, kun näin pitkät jonot, jotka hitain sykähdyksin katosivat Korjaamon ovista sisään. Mitä suurempi yleisö suomalaisesta jazzista kiinnostuu, sen parempi tietenkin ja Lassyn tanssittava, bluesia tihkuva hard bop vetikin paikalle kiihkeimpien jazzin ystävien lisäksi myös runsaasti puolituttuja sekä täysin uusiakin tuttavuuksia. Olikin ilo seurata täyden vaunusalin palkitsevan maukkaimmat soolot aidosti spontaaneilla aplodeilla ja muutenkin eläytyvän musiikkiin koko olemuksellaan.

Suurin kiitos tästä kuuluu luonnollisestikin Timo Lassylle ja hänen orkesterilleen, joka piti yleisön otteessaan uskomattoman intensiivisellä ja svengaavalla soitollaan. Solisteina loistivat Lassyn lisäksi erityisesti pianisti Giorgios Kontrafouris, trumpetisti Jukka Eskola sekä nuori pasunisti Kasper Sarikoski. Bändin esitys oli niin aseista riisuvan erinomainen, että mukanani tuomat, täysin jazzummikoiksi tunnustautuneet ystävänikin lähtivät keikalta aivan haltioissaan. Itse jäin vielä vaunusaliin viihtymään Ricky Tick -tiskijukkien ja virvoitusjuomien avittamana, kunnes valomerkki ajoi Töölön yöhön.

Toissailta tarjosikin sitten hyvin toisella lailla painottuneen jazzelämyksen, kun Korjaamoon kotiutunut UMO esiintyi solistinaan Olli Ojajärvi. Konsertissa kuultu materiaali oli pääosin Ojajärven omaa käsialaa, kappaleita Ricky Tick Recordsin hiljattain julkaisemalta trio-albumilta Out of Mind. Lisäksi kuultiin sävellyksiä Mikko Hassiselta, joka toimi myös konsertin materiaalin sovittajana sekä orkesterinjohtajana.

Kontrastina edellisen viikonlopun hikiselle ja sielukkaalle klubi-illalle tarjoili UMO nimenomaan konsertin - siis tilaisuuden jossa musiikista nautiskeltiin tuolilla istuen ja valkoviiniä lipittäen. Ja minä ainakin nimenomaan nautiskelin. Solistien vakuuttavuudesta huolimatta päällimäisenä mieleeni jäi Hassisen taidokas ja mielikuvituksellinen sovitustyö. Tämä voi johtua siitä, että käyn parhaillani läpi lievää sovituskuumetta, jota lääkitsen tehtailemalla omia amatööriversioitani standardikappaleista. Pitäähän sitä ihmisellä harrastuksia olla. Joka tapauksessa Hassisen järjestelemät sävelet putoilivat tajuntaani sen verran nautinnollisesti, että taidanpa ottaa asiakseni hankkia herran UMOn kanssa tekemän Traveller -albumin ensi tilassa.

Jos musiikki oli muuttunut sitten Lassyn vedon, niin oli muuttunut tilakin. UMOa varten vaunusali oli supistettu puoleen ja suurin piirtein siinä, missä viime viikonloppuna hetkuin Lassyn ja kumppanien rytmien tahdissa, kohosi nyt katsomo, joka osoitti toisessa päässä olevaa lavaa kohden. Lavan ja katsomon välissä oli vielä muutamia pöytiä, joiden avulla tehdasmaiseen halliin oli onnistuttu loihtimaan häivähdys klubitunnelmaa. Mielestäni varsin onnistunut muodonmuutos.

Korjaamon vaunusali on nyt siis epävirallisesta tarkastettu ja saa ainakin minulta hyväksyvän SFAKOJ (Suitable For All Kinds Of Jazz) -leiman.

Elinten vaihtelua Juttutuvassa

Kävin eilen pitkästä aikaa Rytmihäiriöklubilla Juttutuvassa. Illan musiikista vastasi The Organ Traders niminen urkutrio, joka oli Jimmy Smithinsä ja Jack McDuffinsa sisäistänyt, ehkä jopa liiankin hyvin. Bändissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei sillä ollut myöskään tarjota mitään uutta. Urkuri Saku Järvisen sanoin "ruotsalaista sähköurkumusiikkia" (Järvinen soitti länsinaapurissa valmistettua Nord C1-urkua) esittänyt yhtye kyllä svengasi ja kuultiinpa Järviseltä ja kitaristi Henri Marjamäeltä muutama oivallinen soolokin. Esikuvilleen hyvin uskollinen ilmaisu pudotti bändin kuitenkin ikävästi retro/museo-kategoriaan. Tämä tuskin on ongelma, jos rakastaa yli kaiken 1950-60 -lukujen urkujazzia, mutta minun korviini musiikki oli hieman liian geneeristä.

Iltaan kuului kuitenkin pieni yllätys, kun lavalle astuivat Reiska Laine ja tuntemattomaksi jäänyt naispuolinen tenorisaksofonisti, joka on ilmeisesti tulossa kesän Pori Jazzeille esiintymään. Tämän porukan soittama "Watermelon Man" oli mukavaa vaihtelua, mutta mitään huikeita jameja ei tilanteesta kuitenkaan kehittynyt. Lisäksi Laine paukutti rumpuja jostain syystä todella kovaa hukuttaen etenkin saksofonin alleen ja saaden jotkut yleisössä pitelemään korviaan.

Rytmihäiriöklubin isäntä Markus Partanen oli myös harvinaisen kujalla. Hän saapui paikalle myöhässä, jätti lauseita kesken ja unohti kokonaan esitellä lavalle tuomansa saksofonistin. Ehkäpä Pori Jazz -hommat rokottavat jo miehen aikaa ja keskittymistä sen verran, ettei aina voi olla skarpeimmillaan.