Sormiot? Mitkä v*tun sormiot?!?

Kuten otsikosta saattaa jo päätellä, en voi sietää sormio-sanaa. Järjellistä perustelua inholleni on hankala löytää, mutta yritän selittää kantani parhaani mukaan. Ensinnäkin, voisin antaa sanan olla, mikäli sitä käytettäisiin ainoastaan kuvaamaan urkujen (sormio & jalkio) ja ehkä harmonikkojen koskettimistoja. Näissä tapauksissa sormio-sanan käyttö tuntuu jokseenkin luontevalta, vaikka tuokin yhä mieleeni jonkin kiinalaisen sormiraudan tai pikkuriikkisen sormeen sidottavan kravatin.

Ärsyttämään sana rupeaa toden teolla, kun musiikkitoimittajat korvaavat sillä koskettimet-sanan tapaan: "Seppo Kantonen, sormiot". Aaaaaargh! Jukka Hauru on erityisesti kunnostautunut tällaisessa sormioviljelyssä ja olenpa kuullut s-sanan lipsahtavan Markus Partasenkin huulilta. Tiedän, että sanan käytön puolesta voi varmasti esittää useita hyviäkin argumentteja, onhan se toki sanana suomalaisempi ja näppärämpi, kuin esimerkiksi kosketinsoitin. Suurin ongelma sormio-sanan kanssa (siis sen lisäksi että se nyt vaan kuulostaa ja näyttää aivan helvetin ärsyttävältä!) lienee kuitenkin se, ettei sitä käytä oikein kukaan muu kuin musiikkitoimittajat. Vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään ilmoittavan soittavansa sormioita? Tai kehuvan, että olipa taitava sormionsoittaja? Voin toki olla väärässäkin, mutta sanan tunkeminen keikka-arvioihin sun muihin haiskahtaa mielestäni toimittajien omahyväiseltä erikoisuudentavoittelulta ja väkinäiseltä kielen "rikastuttamiselta".

Asiasta saa olla eri mieltä. Ja lopuksi hieman luovaa kosketintyöskentelyä. Sormioksi suostuisin tämän videon instrumenteista kutsumaan korkeintaan Mr. Duken pikkuista sormisymbaalia.

Mixtape Mania!

Eräs rakkaimmista harrastuksistani on omien suosikkiartistieni ja -levyjeni tuputtaminen pahaa-aavistamattomille kanssaihmisilleni. Nykyään se on helpompaa kuin koskaan, kun kaveria voi esimerkiksi paiskata Spotify-, Myspace- tai Youtube-linkillä vaikkapa Facebookissa. Jos on ihan fyysisesti menossa kyläilemään, voi muistitikun ahtaa täyteen juuri niitä levyjä, jotka isännän tai emännän on aivan pakko kuulla. Kaikki tämä on tietysti mahtavaa ja olenkin tyytyväinen, että saan elää tässä uudessa uljaassa maailmassa, jossa voin muutamalla klikkauksella altistaa lähes kenet tahansa diggailuni kohteille. Helppoa ja vaivatonta, eikö?

Ehdottomasti, mutta tässä piileekin se asian kuuluisa toinen puoli. Touhusta on tietyssä mielessä tullut jo liiankin vaivatonta. En tarkoita tällä sitä, että näkisin jotenkin erityisen mielelläni ylimääräistä vaivaa asioiden eteen, jotka on mahdollista hoitaa pienemmilläkin ponnisteluilla. Usein kuitenkin vaivan näkeminen kulkee käsi kädessä asialle uhrattavan ajatuksen määrän ja syvyyden kanssa. On helppo roiskaista muistitikulle 25 albumillista musiikkia hetken mielijohteesta. Se ei vaadi suurtakaan panostusta. Kokoelmakasetin tai -CD:n tekeminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Olinkin varsin mielissäni, kun ystäväni ilmoitti eilen laativansa kokoelma-CD:n ja kyseli sille halukkaita vastaanottajia. Ilmoittauduin oitis ja uhkasin vastata samalla mitalla. Se, että aika näyttää ajaneen tällaisen toiminnan ohi, ei ole mikään syy olla sitä harjoittamatta. Nykyään, kun lähes kaikki maailman musiikki on niin helposti saatavilla, tuntuu erityisen hienolta pysähtyä koostamaan ajatuksella persoonallinen, kompakti ja fokusoitu kokoelma rakastamastaan musiikista.

Ideaali formaattihan tässä touhussa olisi ehdottomasti C-kasetti. Analoginen ja manuaalinen äänitystekniikka pakotti kasetin tekijän kuuntelemaan kappaleet samalla, kun ne tallentuivat nauhalle CD:ltä, vinyyliltä tai vaikkapa toiselta kasetilta. Tämä oli mielestäni olennainen osa toimitusta. En kuitenkaan enää omista kasettisoitinta, joten varsinaisen mixtapen sijasta on tyydyttävä CD-muotoiseen kokoelmaan.

Eilisestä lähtien päässäni on vilissyt kappale-ehdokkaita, ideoita levyn avaamiseen ja päättämiseen, mietteitä kokoelman kaaresta ynnä muita asiaankuuluvia ajatuksia. Tämän kokoelman teen tietty ihminen mielessäni, joten kappalevalinnat heijastelevat omaa käsitystäni hänen persoonallisuudestaan ja musiikkimaustaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan polttaa levyllistä musiikkia, josta hän jo valmiiksi pitää. Sehän olisi vain tylsää. Sen sijaan yritän altistaa hänet musiikille, josta hän ei kenties vielä tiedä pitävänsä. Saa nähdä miten siinä onnistun. Levyn koostaminen tulee joka tapauksessa olemaan nautinnollinen projekti. Ja eikun levyhyllylle, mars!

Massive Attackia, Jaga Jazzistia, Dalindèoa ja kahmalokaupalla Zappaa

Siinä viimeisimmät levyostokseni. Vielä muutama vuosi sitten olisin luultavasti kiikuttanut rahani johonkin levykauppaan ja poistunut liikkeestä laukku täynnä CD-levyjä. Ajat ovat tunnetusti muuttuneet ja kuvaavaa onkin, että otsikossa mainitun musiikin hankin kolmella eri tavalla: Hakemalla perinteisesti levykaupasta, tilaamalla CD:inä internetistä ja ostamalla latauksena iTunesista. Olin kaiken lisäksi tehnyt ostopäätökseni Spotify-kuuntelun perusteella, Zappa poislukien.

Musiikin kauppaaminen on totisesti murroksessa ja tämä aiheuttaa minulle huomattavia vaikeuksia päättää missä formaatissa ja mistä musiikkini hankin. Spotifyn käyttäminen on opettanut minulle, että joka ikistä "ihan ok" -levyä ei tarvitse välttämättä omistaa. Toisaalta palvelun kautta olen myös löytänyt useita uusia levytuttavuuksia, jotka olen lopulta halunnut omakseni.

Nykyään kun päätän, että haluan hankkia jonkin tietyn levyn, suuntaan nettiselaimeni ensiksi osoitteeseen amazon.co.uk. Tämän jälkeen tarkistan saako levyn halvemmalla, jos sen lataa iTunesista. Jos hintaero ei ole merkittävä, tilaan levyni CD:nä Amazonista. Jos levyä ei ole saatavilla kummastakaan nettikaupasta, tai jos sen saa edullisemmalla hinnalla jostain Helsingin monista levyliikkeistä, turvaudun perinteisiin musiikinhankintametodeihin. Näin kävi esimerkiksi juuri ostamieni Zappa-levyjen kanssa.

Tämä siis koskee ainoastaan levyjä, jotka tiedän haluavani. Heräteostokset ovat asia erikseen ja ne soveltuvatkin parhaiten perinteiseen levykauppa-ympäristöön.

Kaiken tämän ostokäytäntö- ja formaattisekavuuden keskellä yksi ajatus kuitenkin lohduttaa edes hieman: En koskaan ryhtynyt keräämään vinyylejä.

"No mä kuuntelen kaikkee hyvää musaa..."

Jokin aikaa sitten Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus sai minut ajattelemaan. Kirjoittaja (jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista) puolusti relativistista kantaa, jonka mukaan ei ole olemassa hyvää tai huonoa musiikkia, vaan kaikki riippuu kuulijasta. Tästä voidaan tietenkin vääntää sitä symbolista kättä vaikka tuomiopäivään asti, enkä nyt tässä aio ruveta omaa kuvaannollista hauistani tämän aiheen tiimoilta koettelemaan. Se mikä jutussa aiheutti minussa huvittuneisuutta oli huomio, että subjektiiviselta kannalta ajateltuna lauseen "minä pidän hyvästä musiikista" informaatioarvo on tasan nolla.

Myönnän itsekin joskus käyttäneeni kyseistä fraasia, tai sen johdannaista, vastatessani kuuntelutottumuksiani utelevalle. Useimmiten se on lipsahtanut ikään kuin muka tarkentamaan jotain jo todettua, ettei keskustelukumppani vaan luulisi, että kuuntelen esimerkiksi sitä huonoa räppiä tai kantria tai mitä vaan. Sehän on, tai sen ainakin pitäisi olla, täysin itsestään selvää, että jos pidän jostain musiikista, on se myös mielestäni hyvää. Kuka nyt huonoa musiikkia kuuntelisi?

Tämä ei varmastikaan ole ainutlaatuinen tapaus, sillä luulen, että me ihmiset noin yleiselläkin tasolla puhumme melko paljon tyhjää. Näihin "nollavastauksiin" ei vain välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota, mikäli on kysymyksenkin esittänyt vain lämpimikseen. Eiköhän meistä jokainen ole joskus tyytynyt vastaukseen: "Mä kuuntelen musaa niinku laidasta laitaan...".