Timo Lassy: Teddy The Sweeper / Where's The Man?

Ensimmäiset maistiaiset Timo Lassyn myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta In With Lassy -levyltä ovat saapuneet digisinkun muodossa. Teddy The Sweeper on reippaasti svengaava agenttijatsailu, jossa nimensä mukaisesti kuullaan rumpali Teppo "Teddy Rok" Mäkysen vispilätaiteilua. Where's The Man? iskee silmään rehevän R&B-vaihteen vahvoilla Ray Charles -viboilla. Tästä bonuspisteet pianisti Georgios Kontrafourikselle, joka on valinnut instrumentikseen Wurlitzer-sähköpianon sen iänikuisen Fender Rhodesin sijaan. Kuten maistiaisen kuuluukin, sinkku jättää nälkäiseksi. Osaksi myös sen takia, että molemmat kappaleet ovat kestoltaan vain noin kolmen minuutin luokkaa. Itse olisin ainakin mielelläni kuunnellut hieman pidempiäkin sooloja. Teddy The Sweeper / Where's The Man? löytyy iTunesista ja Spotifysta ja tulossa on myös seiskatuumainen kaikkien vinyyli-valtterien iloksi.

Tässä vielä pitkien soolojen ystäville yhdeksänminuuttinen liveversio Teddy The Sweeperistä viime lokakuulta.

Edit: We Jazzin Vimeo-tilille oli juuri tämän tekstin kirjoittamisen aikoihin ilmestynyt liveversio myös Where's The Man? -biisistä.

Places We've Never Been ja miten niihin päädytään

Jos ottaa asiakseen seurata Twitterissä jazz-musiikista ja kaikesta siihen liittyvästä kiinnostuneita henkilöitä, törmää jossain vaiheessa väistämättä kaveriin nimeltä Jason Crane. Hän on kymmeniä kertoja päivässä tweettaava (tviittaava? Ei kai sentään visertävä?) Twitter-aktiivi, intohimoinen vegaani ja feministi sekä osa-aikainen runoilija. Nämä eivät kuitenkaan ole päällimäiset syyt miksi itse seuraan häntä. Cranen todellinen lahja kaltaisilleni jazzdiggareille, ja miksei muusikoillekin, on hänen toimittamansa The Jazz Session -podcast. Sen resepti on yksinkertainen: Crane haastattelee jazzmuusikoita ja soittaa jutustelun lomassa pätkiä heidän kappaleistaan. Jazz Sessionissa on vieraillut Sonny Rollinsin, Gary Burtonin ja Ron Carterin kaltaisia jättiläisiä, mutta useimmiten vieraat ovat astetta tai paria tuntemattomampia. Ainakin niille, jotka eivät herkeämättä seuraa rapakon takaisen jazz-skenen liikehdintää.

The Jazz Sessionin jaksossa numero 220 Crane jututtaa alttosaksofonisti ja nimihirviö Rudresh Mahanthappaa, jolta oli haastattelun äänittämisen aikoina juuri ilmestynyt uusi levy Apex. Ohjelmassa soitettujen maistiaisten perusteella erittäin mielenkiintoiselta kuulostavalla tuotoksella sävellys- ja solistisen vastuun Mahanthappan kanssa jakoi toinen, itselleni tuolloin vielä täysin tuntematon alttosaksofonisti nimeltään Bunky Green.



Ajattelin ensin, että harvinaisen asiallisella nimellä varustettu Bunky Green olisi saman sukupolven soittajia kuin Mahanthappakin, mutta olin väärässä. Mahanthappa kertoo podcastissa, kuinka hän löysi Greenin musiikin ollessaan vielä opiskelija Berklee College of Musicissa 1990-luvun alussa. Kuullessaan Rudreshin lämmittelevän ennen saksofonituntia hänen opettajansa kysyi: "Oletko koskaan kuullut Bunky Greeniä?" Rudresh myönsi olevansa autuaan tietämätön koko tyypistä, jolloin opettaja kaivoi kaapistaan Greenin vuonna 1980 julkaistun albumin Places We've Never Been.

Levy räjäytti nuoren saksofonistin tajunnan. Hän kuuli siinä kaikuja Birdistä, Coltranesta ja Ellingtonista, mutta toisaalta Greenin soitossa oli myös jotain todella tuoretta, raakaa ja vokaalista. Tarina siitä miten Mahanthappa ja Green lopulta päätyivät soittamaan samalla levyllä on kuulemisen arvoinen. Minä en aio sitä tässä kuitenkaan jäljentää, sillä herra Mahanthappa kertoo tarinansa omin sanoin paljon kiinnostavammin itse podcastissa. Keskitytään tässä siis hetkeksi Bunky Greeniin ja Places We've Never Been -albumiin. Mahanthappan hehkutus ja Apexilta kuulemani biisinpätkät herättivät mielenkiintoni ja kiitos uuden uljaan digiaikamme, Places We've Never Been, joka oli alunperin julkaistu LP:nä kauan sitten kadonneella chicagolaisella Vanguard-levymerkillä ja josta ei milloinkaan nähty CD-painosta, on nykyään vain muutaman klikkauksen takana sekä iTunesissa, että Spotifyssa.

Levy alkaa vajaa yhdeksänminuuttisella, yksinkertaisen ja rytmikkäästi junnaavan vampin päälle rakentuvalla kappaleella 'East & West'. Green ja hänen kanssaan kappaleella sooloilevat trumpetisti Randy Brecker ja pianisti Albert Dailey ottavat kaiken irti harmonisesti minimalistisen taustan tarjoamasta vapaudesta ja pitävät samalla huolen siitä, että vajaa yhdeksän minuuttia yhtä ja samaa vamppia ei käy missään kohtaa puuduttavaksi. Places We've Never Been ei kuitenkaan ole pelkkää ulkona soittamista ja riisuttuja harmonioita. Levyltä löytyy myös mm. surumielisesti keinahtelevaa bossa novaa ('April Green'), menevämpää lattaria ('Command Module') ja rauhallisen tutkiskelevaa valssia ('Little Girl I Miss You').

Minäkin kuulen Bunky Greenin soitossa vahvoja Coltrane-vaikutteita, etenkin terävässä soundissa ja kulmikkaassa fraseerauksessa. Hänellä on kuitenkin varsin omaperäinen ääni ja en nyt ihan heti keksi yhtään alttosaksofonistia, johon Bunky Greeniä voisi tuosta noin vaan verrata. Hän pistää alttonsa todella laulamaan. Tällä en kuitenkaan tarkoita mitään sulosointista liverrystä, vaan välillä hyvinkin karheaa ja jollain tavalla todella inhimmillistä ulosantia. Greenin ja upeassa vedossa olevan Randy Breckerin lisäksi soittajistosta nousee esiin Bill Evansin triossakin noin vuosikymmenen ajan viihtynyt loistava basisti Eddie Gomez. Gomez on tällä levyllä usein se, joka puhaltaa elämän henkäyksen rytmisektioon. Hän soittaa erittäin melodisesti ja kilpaileekin usein kuulijan huomiosta maukkailla bassolinjoillaan. Gomezin soundi on myös melko läpitunkeva, mikä osaltaan selittää sen, että hänen panoksensa ei jää huomaamatta.

Places We've Never Been on mainio levy, joka ansaitsee tulla löydetyksi uudelleen. Mutta eipä siitä sen enempää, kuunnelkaa ja arvioikaa mielummin itse, kun se on nykyään niin mutkatonta ja helppoa: Spotify-linkki uudemman kerran, olkaa niin hyvät. 

Kuiva kausi on ohi. Kiitti James!

Mitä bloggaamistahtiini tulee, niin en uskalla vielä julistaa sateiden alkua ja reheviä aikoja. Nyt on kuitenkin kyse huomattavasti tärkeämmästä asiasta, nimittäin musiikin kuuntelemisesta. Ehdin tuossa jo hieman huolestua kun pitkään aikaan mikään ei oikein kolahtanut kunnolla. Toki uusia juttuja tuli tsekkailtua paljonkin, mutta yksikään levy ei innostanut muutamaa kuuntelukertaa syvempään sitoumukseen. Olin jo kiroamassa Spotifyta alimpaan helvettiin, sillä järkeilin, että se oli loputtomana musiikillisena runsaudensarvena syypää siihen etten malttanut keskittyä ja paneutua kunnolla mihinkään.

Sitten löysin tämän:



James Blaken debyytti James Blake on yksinkertaisesti huikea. Enpä muista milloin viimeksi olisin jäänyt näin totaalisesti jumiin yhteen levyyn. Ei tosiaan sillä, että haluaisinkaan päästä irti. James Blake on nimittäin tuoreinta musiikkia mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Tuoreudesta todistanee myös se, että Blaken musiikille tuntuu olevan varsin hankalaa löytää sopivaa musiikillista karsinaa, vaikka ilmoille onkin heitelty post-dubstepin ja emo-dubstepin (!) kaltaisia termejä.

Blaken musiikkia voisi ehkä kuvata laveasti elektroniseksi popiksi, mikäli pop-sanan käyttäminen tässä yhteydessä ei tuntuisi niin huutavalta vääryydeltä. Mutta kun se tuntuu. Blake nimittäin pelailee ihan eri palikoilla. Esimerkiksi yllä pyörivä 'The Wilhelm Scream' on rakennettu lyhyen, toistuvan laulumelodian ympärille. Tätä mantranomaista melodiaa Blake peilaa eri valoissa kekseliäillä harmonioilla ja jatkuvasti kehittyvällä soundimaailmalla. Melodia, jota on totuttu pitämään pop-musiikissa ykkösjuttuna, saakin 'The Wilhelm Scream' -kappaleessa tyytyä säestävään rooliin, kun harmoninen, rytminen ja soundillinen kehittely nousee pääosaan.

James Blake saapuu elokuussa Suvilahteen ja onkin meikäläiselle se Flow-viikonlopun ehdoton numero uno. Ounastelen, että Blake saattaa esiintyä Voimalassa, mikä viime vuoden perusteella tarkoittaisi rajoitettua kapasiteettia, mikä taas puolestaan tarkoittaisi heavy duty -jonottamista. Joten Fat Mikea lainaten: "If you need to find me, I'll be at the end of the longest line".

Pekka Tuppurainen: Röd/Blå

Ilma Recordsin katalogi sai neljännen julkaisunsa, kun Pekka Tuppurainen julkaisi levy-yhtiönsä kautta oman erinomaisen hämmentävän debyyttinsä Röd/Blå. Tuppurainen, jonka urotöihin kuuluu mm. Mikko Innasen loistavan F60.8:n tuottaminen ja kokoon parsiminen, johtaa levyllään Innasesta, Joonas Riipasta, Aki Rissasesta ja Magnus Broosta koostuvan yhtyeensä mitä eriskummallisimmista äänimaisemista vapaan improvisaation ja tuhnuisen blues-boogien kautta milloin mihinkin. Levy on sen verran moni-ilmeinen, että sen sisällön tarkempi kuvaileminen tuntuu jotenkin tylsältä. Se kannattaakin vaan pistää soimaan ja kuunnella mihin musiikki vie.

Moni kokee levyn varmasti vaikeana, mutta mielestäni asia on juurikin päinvastoin. Röd/Blå on äärimmäisen helppoa kuunneltavaa. Se ei vaadi kuulijaltaan mitään muuta, kuin korvan tai kaksi ja muutaman tunnin aikaa. Sitä ei tarvitse "ymmärtää", eikä siitä edes tarvitse olla mitään mieltä. Sen kun kuuntelee vaan.

Mikäli Tuppuraisen ja kumppanien ääniseikkailut haluaa kokea elävänä paikan päällä, on tänään siihenkin mahdollisuus. Levyjulkkarikeikka järjestetään illalla Birdlandissa. Liput maksavat 7 euroa.

Kalpeanaama folkkaa!

Satuin juuri näkemään YLE:n aamu-tv:n uusinnan, jossa Paleface promosi tänään julkaistavaa albumiaan Helsinki - Shangri-La. Tiesin, että kieli oli tätä levyä varten muuttunut englannista suomeksi, mutta mies ja kitara -henkiseen protestilaulumeininkiin en osannut varautua.



Hyvinhän se sujuu Palefacelta laulukin. Haastattelun loppuun artisti vetäisi vielä hienon, Juice Leskisen suomentaman version Procol Harumin 'A Whiter Shade of Pale'-klassikosta. Yllättävää ja virkistävää. Ja älkäähän huolestuko, onhan siellä tietty räppiäkin.

Super Janne: Munkkisaari

Jotkut levyt vaan kolahtaa. Sain viikko sitten vihdoin hankittua Super Jannen uutukaisen, enkä meinaa nyt millään löytää ulos Munkkisaaresta. Viikonloppuna jätin iPodin kotiin ja huomasin ikävöiväni Dustin Hoffmanin näköistä naista jossain Jyväskylän laitamilla. Munkkisaari on ottanut tajuntani niin suvereenisti haltuunsa, että hetket, jolloin joku sen pirullisen tarttuvista kertosäkeistä ei luuppaisi pääkopassani, ovat harvassa.

Harvemmin räppilevystä kirjoittaessa tulee hehkutettua kertsejä, mutta tässä tapauksessa ei oikein muutakaan voi. Super Janne on ladannut hip hop -ilmaisuunsa niin väkevän annoksen soulia, että lauletut kertosäkeet nousevat useissa biiseissä kohokohdiksi. Tämä taas tietty kumpuaa siitä, että Super Janne todella osaa laulaa - samaahan ei kaikista laulua harrastavista MC:istä voi sanoa. Jannen riimittelykin on maukkaimmillaan risteillessään rennon ilmavasti jossain räpin ja laulun välimaastossa.

Sen lisäksi, että Super Jannen flow on kohdillaan, on Munkkisaari oiva osoitus miehen kyvyistä tuottajana ja säveltäjänä. Biitit käyvät groovella, joka paikoitellen tuo mieleen D'Angelon Voodoon tai vaikkapa Quintessencen ensimmäisen pitkäsoiton. Ja se on aika kova saavutus pääasiassa konevoimin tuotetulta levyltä. Toisinaan taustat nojailevat enemmän vanhan koulun hip hopin suuntaan ja muutamalla raidalla komppaa ihka oikea livebändi. Jokaisessa tapauksessa homma toimii kuin unelma.

Jottei nyt mentäisi ihan kritiikittömän ylistyksen puolelle, niin on sanottava, että lyriikat Munkkisaarella eivät aina yllä muiden osa-alueiden tasolle. Super Jannen tekstit eivät oikein onnistu aiheuttamaan ahaa-elämyksiä ja riimit tuntuvat välillä irrallisilta ja itsetarkoituksellisilta. Tämän voisi kuvitella olevan kohtalokas puute räppilevylle, mutta onneksi Munkkisaari onkin paljon enemmän kuin pelkkä räppilevy. Ja eikös jokaisella supersankarilla kuulukin olla se heikko kohtansa?

Munkkisaaren on julkaissut artistin pyörittämä Upleftbass Records ja sitä voi ostaa kaupoista tai iTunesista. Ostakaa siis!

Köyhän dilemma

Minun täytynee heti näin alkuun tarjota muutama tekosyy miksi blogini päivitystahti on viimeaikoina ollut tavanomaistakin laiskempi. No, ensinnäkin olin viikon Imatralla Big Band -kurssilla, jossa ei treenintäyteisen päivän ja viihteentäyteisen illan välillä ollut juurikaan aikaa bloggailulle. BB-kurssin kokemuksista saatan kirjoittaa myöhemmin lisää, mikäli tulee sellainen fiilis. Toinen tekosyyni on simppelimpi: Nyt on kesä. Ei sitä aina vaan jaksa. Siinä siis lyhyt puolustuspuhe, nyt itse asiaan.

Olen saanut CDON.COMilta viiden euron lahjakortin, ilmeisesti kiitokseksi semi-ahkerasta asiakkuudestani. Jee! Viisi euroa ei ehkä kuulosta paljolta, mutta eipä ole tämänhetkinen rahatilanteenikaan kummoinen, joten kaikki tarvittava apu otetaan kiitollisena vastaan. Eli kiitti vaan CDON.COM.

No niin, ja nyt itse dilemmaan, joka kaikessa yllättävyydessään on seuraava: En tiedä mihin levyyn ruhtinaallisen viiden euron lahjakorttini käyttäisin. Shokeeraavaa, eikö? En kuitenkaan ole täysin tyhjän päällä, sillä olen jo onnistunut rajaamaan vaihtoehtoni kolmeen. Kaikki ehdokkaat ovat melko tuoreita ja voidaan melko vaivatta sijoittaa suomalaisen jazzin iloisesti ja eloisasti pirskahtelevaan karsinaan. Nöf. Tähän rajaukseen on useita syitä, vähäisimpänä ei suinkaan se, että kotimaiset jazzlevyt tuppaavat usein olemaan melko hintavia - mid price -hintaiset suomijatsijulkaisut ovat tosiaankin harvinaista herkkua. Pidemmittä puheitta, tässä tulevat tuoreimmat ehdokkaat jo aivan liian täynnä olevaan levyhyllyyni:

Joonatan Rautio Trio: Commitment

Saksofonisti Joonatan Rautio oli pitkään nimi, joka kyllä kilisteli kelloja takaraivossani, vaikka en osannutkaan yhdistää siihen naamaa, soundista nyt puhumattakaan. No, sattuipa niin, että sain Imatralla hioa saksofoniosaamistani Raution opastuksessa. Hänen pedagogiset taitonsa ja suvereeni instrumentin hallintansa herättivät kiinnostuksen myös Joonatan Rautio Trion musiikkia kohtaan. Triossa Raution kanssa soittavat basisti Ville Herrala ja rumpali Joonas Riippa, eli kyseessä on siis pianoton saksofonitrio - yhtyemuoto, jonka Sonny Rollins esitteli maailmalle vuonna 1957 albumeillaan Way Out West ja A Night At The Village Vanguard. Tällainen kokoonpano voi parhaimmillaan olla todella antoisaa kuunneltavaa, kun sointusoittimen puute antaa solistille aika pitkälti vapaat kädet. Kurssilla kuulemani perusteella Rautiolla on enemmän kuin hyvät eväät käyttää noita vapauksia hyväkseen.

Verneri Pohjola Quartet: Hot Pot Place Around The Corner

Verneri Pohjolan muutaman vuoden takainen soolodebyytti Aurora on yksi hienoimpia kotimaisia jazzlevyjä ikinä. Noin, tulipahan julistettua sekin nyt ihan näin kirjallisessa muodossa. Joka tapauksessa viimeistään Auroralla Pohjola todisti olevansa taitava ja omaperäinen säveltäjä sekä erinomaisen ilmeikäs solisti. Hot Pot Place Around The Corner on edeltäjäänsä enemmän yhtyelevy, vaikka kappalemateriaali onkin standardeja lukuunottamatta kokonaan trumpetistin kynästä. Kvartettiin kuuluvat Pohjolan lisäksi hänen pitkäaikainen aisaparinsa, rumpali Joonas Riippa, joka siis soittaa myös Raution triossa, sekä Shanghaista kotoisin olevat pianisti Mark Bai ja basisti Michael Brownell. Levyn musiikki liikkuu hieman perinteisemmissä raameissa, kuin monenkirjavalla ja osin varsin kokeilevallakin Auroralla. Onkin mielenkiintoista kuulla Pohjolan operoivan ihan "jazzjazzkontekstissa". Eiköhän se ihan hyvin mene.

Skalle & Sharon: Mainio Matka

Joonatan Rautio ja Verneri Pohjola ovat suomalaisessa jazzskenessä jo vakiintuneita nimiä, mutta Skalle & Sharon -nimen takana operoivat kolme kaveria kuuluvat vielä toistaiseksi niin kutsuttuun "up & coming" -osastoon. Trion rumpalin Tatu Rönkön voi bongata ainakin Auteur Jazzin rumpupallilta, sekä tietysti Elifantreesta, jossa soittaa myös Skalle & Sharonin saksofonisti Pauli Lyytinen. Kosketinsoittaja Tuomas A. Turusesta en sen sijaan tiedä oikeastaan yhtään mitään. Sori Tuomas, mutta eiköhän tämäkin asia korjaannu melko pian. Musiikillisesti trio poukkoilee jossain jazzin ja anarkistisen videopelimusiikin välillä, ainakin näin ensikuulemani perusteella. Skalle & Sharon tosin vaikuttaa yhtyeeltä, joka tulee yllättämään kuulijansa matkan varrella ainakin muutamaan otteeseen. Eli pidetään se genreleimasin toistaiseksi siellä laatikossa.

Tässä kirjoitellessani muistin juuri, että CDON.COMistahan voi levyt tilata laskulla. Se siitä dilemmasta sitten. Pistetään kaikki kolme tulemaan, niin minä saan levyni ja CDONin porukat jälleen kerran rahani, viiveellä tosin.

Kalliiksi tuli se viiden euron lahjakortti.

Mikko Innanen: F60.8

Tiedän hyvin, että olen enemmän kuin hitusen myöhässä tämän kanssa. Saksofonisti Mikko Innasen sooloalbumi F60.8 ilmestyi nimittäin jo vuonna 2007. Törmäsin siihen itse kuitenkin vasta muutamia kuukausia sitten ja minun on siitä asti pitänyt kirjoittaa levystä jotain. Sopivaa hetkeä ei ole vaan ennen tätä sattunut kohdalle.

Löysin kryptisesti nimetyn F60.8:n Spotifysta etsiessäni palvelusta Mikko Innanen & Innkvisition tuotantoa. Olin lukenut albumista arvostelun ja osasin siksi odottaa jotain vielä vallattomasti rönsyilevää Innkvisitiotakin omalaatuisempaa. Lähdin kuuntelemaan levyä kuitenkin suurin varauksin, sillä ennakkotietojen mukaan se vaikutti ehkäpä hieman liian avantgardelta makuuni. Olinkin siis melko varma, etten tulisi olemaan erityisen innoissani kuulemastani. Tässä olin tietenkin täysin väärässä. Kun avausraita 'Down The Drain' oli soinut kymmenisen sekuntia, olin koukussa. Kuuntelin levyn alusta loppuun siltä istumalta.

Kilinää, kolinaa, suhinaa, likaiselta kuulostavia saksofoneja, satunnaisuuden ja säännöllisyyden rajalla tasapainoilevia rytmejä, melua, ääniä vailla näkyvää päämäärää. F60.8 on kaikkea tätä ja paljon muutakin. Välillä Innanen keskittyy melodioihin, jotka risteilevät usein alla pulppuilevan, epämääräisen rytmipohjan kannattelemina. Paikoin kaiuttimista säteilevä ääni taas on niin ulkona melodian, rytmin ja harmonian muodostamalta pelikentältä, että mikäli musiikki halutaan määritellä perinteisesti näiden elementtien kautta, herää kysymys onko tämä musiikkia lainkaan? Jos minulta kysytään, niin on. Ehdottomasti. Ja vieläpä poikkeuksellisen väkevää sellaista.

Vasta kun hankin F60.8:n CD:llä, minulle valkeni, kuinka albumi on tehty. Olin kuvitellut, että Innasen käytössä on ollut sekvenssereitä, efektilaitteita ja muutakin elektroniikkaa, mutta ei. Kaikki äänet, muutamia kenkien kopsumisia ja nauhasuhinoita lukuun ottamatta on tuotettu saksofoneilla. Innanen oli äänitellyt soittoaan kotonaan laitteistolla, jota voi parhaiten kuvata käsitteellä lo-fi. Näiden äänitysten ei ollut tarkoitus päätyä muiden kuultavaksi, saati sitten levykaupan hyllyyn. Innanen kuitenkin soitti niitä Ilma Recordsin Pekka Tuppuraiselle, joka innostui, editoi ja miksasi niistä kokonaisuuden ja julkaisi sen.

On hyvin vaikea erotella, mikä tässä levyssä saa minut uppoutumaan sen maailmaan niin, että sen kuuntelemista on vaikea keskeyttää. Joissain kappaleissa on samanlaista hypnoottisuutta, kuin loputtomalta tuntuvaa kopiomäärää työstävässä kopiokoneessa, jonka mekaanisen toiston ääniraita muotoutuu lopulta kuulijan päässä jännittäväksi rytmiseksi luupiksi. Innanen käsitteleekin saksofonejaan kuin koneita, joita ne tietyssä mielessä ovatkin. Suhteellisen nuori soitin tuo monimutkaisine mekanismeineen, aukeavine ja sulkeutuvine läppineen ja messinginhohtoineen ainakin minulle mieleen steampunkina tunnetun tieteiskirjallisuuden alalajin ja sen kuvastolle tyypilliset, höyrykoneesta johdetut mekaaniset vempaimet. Jotain tästä teollista vallankumousta romantisoivasta genrestä välittyy myös itse musiikkiin ja F60.8:aa voisikin hyvin kuvata termillä industrial, ellei sen nimistä lokeroa olisi jo varattu hieman erityyppiselle musiikille.

Ajattelin alunperin kirjoittaa, että tätä levyä ei voi ihan kaikille suositella. Hieman pohdittuani asiaa tulin kuitenkin täysin päinvastaiseen tulokseen ja suosittelenkin siis F60.8:aa jokaiselle musiikkimakuun, ikään, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan epäolennaiseen seikkaan katsomatta. On todennäköistä, että osa ei voi yksinkertaisesti sietää sitä, mutta osa saattaa hyvinkin rakastua siihen. Niin kävi kaikista ennakkoasenteistani huolimatta minullekin.

Uutuuksia Ricky-Tick Recordsilta

Viime vuosina on murehdittu urakalla musiikkiteollisuuden tulevaisuutta. Levymyynnit laskevat, nettipiratismi rehottaa ja yhä harvemmat tuntuvat haluavan maksaa musiikin kuuntelemisesta. Tämän lisäksi perinteinen levy-yhtiö on alkanut näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta ja kankealta kanavalta musiikin julkaisemiseen. Tänä päivänä levy-yhtiön tuleekin menestyäkseen tehdä paljon muutakin, kuin vain julkaista ja markkinoida äänilevyjä. Sillä pitää olla linja, profiili, brändi, sielu, jos sallitte. Sen tulee jättää jälkensä itse tuotteeseen niin, että kuluttajalle käy selväksi, ettei levyä, saati sille tallennettua musiikkia, olisi olemassa ilman levy-yhtiön luovaa panosta.

Antti Eerikäisen kipparoima Ricky-Tick Records täyttää edellä mainitut tunnusmerkit paremmin kuin hyvin. Siitä onkin tullut ainakin minulle juuri se levy-yhtiö, jonka jokainen uusi julkaisu on tsekattava, soitti itse levyllä kuka tahansa. Tämä johtuu nimenomaan yhtiön merkittävästä panostuksesta bisneksen luovaan puoleen, kuten kansitaiteeseen ja uusien projektien ideointiin. Ricky-Tickillä tunnutaan kiinnittävän erityistä huomiota joka ikiseen julkaisuun ja tuloksena onkin lähes poikkeuksetta tuote, joka kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja mikä tärkeintä, josta musiikinystävä on valmis maksamaan rahaa.

Povo: The Yellow of the Sun in You

Aina ei kuitenkaan Eerikäisen ja kumppanien midaan kosketuskaan voi puhdasta kultaa tuottaa. Tanskalaisen Povon Ricky-Tick -debyytti The Yellow of the Sun in You on nimittäin harmillisen epätasainen kokonaisuus. Trumpetisti Lars Vissingin ja DJ-tuottaja Anders Peter Andreasenin johtamalla poppoolla tuntuu olevan vaikeuksia päättää mihin suuntaan musiikkiaan veisi. Osa kappaleista svengaa tyylikkään retrohenkisesti ja osa taas kantaa mukanaan kaikuja nu-jazzin dominoimasta lähimenneisyydestä. Jostain syystä Povo tuntuu onnistuvan paremmin ensin mainituissa, vaikka levyn parhaimmistoon kuuluva, vetävästi napsuva ja veikeillä vaskikuvioilla kuorruteltu Bob Dylan -versiointi 'It's All Over Now Baby Blue' jälkimmäiseen ryhmään luetaankin.

Parhaimmillaan Povo onkin oikein hyvä. Albumin nimeä kantava, tyylikkään savuinen balladi 'The Yellow of the Sun in You' ja veteraanilaulaja Andy Beyn tulkitsemat 'Try to Use This Argument on Your Bank Manager' ja 'Instead of Being Bold About It' ovat kaikin puolin onnistuneita kappaleita. Ikävä kyllä vaa'an toisella puolella painavat konemaisen biitin väkinäisesti kuljettama 'In the Morning' ja Beyn vokaalitaiteilusta huolimatta tylsästi junnaava 'Celestial Blues'. Vähemmän onnistuneissa kappaleissa soolot ovat usein valonpilkahduksia, joiden ansiosta sormi pysyy poissa skippausnapilta ainakin hetken verran. Etenkin pianisti Heine Hansenin soittoa on ilo kuunnella, nostaahan hän mainiolla soolollaan 'What Not to Do' -kappaleen uudelleenkuunteluarvoa tuntuvasti.

The Yellow of the Sun in You ei missään nimessä ole huono levy. Muutama heikompi kappale, tyylillinen kahtiajakoisuus ja ehkäpä myös kolmen eri vokalistin käyttäminen tekevät siitä vain kovin rikkonaisen kokonaisuuden. Albumi onkin parhaimmillaan nautittuna omin käsin poimituissa palasissa, jolloin levyn helmet pääsevät kimaltelemaan vapaasti.

Ricky-Tick Big Band: Ricky-Tick Big Band

Jos Povon Ricky-Tick-avaus jättikin hieman toivomisen varaa, hyvittää levy-yhtiön viimeisin julkaisu kaikki toteutumattomat toiveet ja pienet pettymykset. Ricky-Tick Big Bandin samanniminen debyyttialbumi on alusta loppuun yhtä swingin ja svengin juhlaa. Dalindèon nokkamiehenä ehkäpä useimmille tuttu Valtteri Pöyhönen on säveltänyt levyllisen hienoa ja perinnetietoista, mutta silti rohkeasti eteenpäin katsovaa big band -musiikkia. Erityisen ilahduttavaa on, että hän ammentaa inspiraationsa reippaasti 1950-luvun tuolta puolen, mikä tuntuu olevan melko harvinaista tämän päivän jazzareille.

Itse big band koostuu maamme nuoremman polven huippusoittajista. Mukana on muiden muassa sellaisia nimiä, kuin Jaska Lukkarinen, Jukka Eskola, Kasperi Sarikoski, Kalevi Louhivuori, Timo Lassy, Antti Lötjönen ja Pope Puolitaival. Nuoren orkesterin veteraanijäsenenä häärää Antti Sarpila, joka tuo klarinetteineen saksofonisektion sointiin notkeaa swing-meininkiä. Kokonaisuudessaan Ricky-Tick Big Band kuulostaakin suorastaan upealta. Sen persoonallisen saundin esikuvat löytyvät ilman muuta big bandien kulta-ajan orkestereista, mutta itsetarkoituksellisesta retroilusta ei missään nimessä voida puhua. Pöyhönen ei apinoi Jimmie Luncefordin tai Benny Goodmanin orkestereiden tyylejä orjallisesti, eikä viime vuosisadan alkupuoliskon swing ole hänelle suinkaan ainoa innoituksen lähde. Myös Dalindèon Soundtrack for the Sound Eye -albumilta tuttu elokuvallinen ote on vahvasti läsnä Ricky-Tick Big Bandin musiikissa.

Levyn kahdeksasta kappaleesta on vaikea nostaa esiin suosikkeja, sillä täytepaloja ei alle neljänkymmenen minuutin kestoisella albumilla ole lainkaan. Musiikki svengaa pääasiassa reippaissa tempoissa, mikä tekee puolalaisen elokuvasäveltäjän ja jazzpianistin mukaan nimetystä 'Komedasta' ja ellingtonmaista eksotiikkaa huokuvasta 'Babelista' levyn ainoina balladeina entistäkin pysäyttävämpiä. Orkesteri on luonnollisesti myös pullollaan erinomaisia solisteja, jotka saavatkin Pöyhösen sovituksissa juuri sopivasti tilaa. Solistisista suorituksista erityisen mieleenpainuvia ovat Timo Lassyn muhkean baritonisaksofonin johdolla etenevä 'Easily Flammable' sekä Ari Jokelaisen hektinen alttosaksofonisoolo 'It's a Deal!'-kappaleessa.

Ricky-Tick Big Band on erinomainen esimerkki siitä, kuinka levy-yhtiö voi vielä tänä kotistudioiden ja omakustanteiden luvattuna aikana osoittaa olevansa korvaamaton ja luova osa musiikin tuotantoprosessia. Toivottavasti Valtteri Pöyhönen antaa muidenkin säveltäjien käyttää hyväkseen kokoamaansa orkesteria ja Ricky-Tick Big Band on vasta ensimmäinen pitkässä sarjassa Ricky-Tick Recordsin tuottamia, korkealaatuista big band -jazzia tarjoilevia albumeja.

Tuomo: My Own Private Sunday

Tuomo Prättälä seuraa kolmannella soololevyllään esikuviensa Princen ja Stevie Wonderin mallia ja vastaa lähes kaikista soitinosuuksista itse. Vakuuttavaksi multi-instrumentalistiksi kasvanut laulaja ja kosketinsoittaja astuu levyllä askeleen omaperäisempään suuntaan, mikä tarkoittaa vääjäämättä myös askelta poispäin retrosoul-roolista, jossa hänet on totuttu näkemään. My Own Private Sunday saattaakin olla hienoinen pettymys niille, jotka odottavat Tuomolta levyllistä tanssilattiat sähköistävää soul/funk-musiikkia. Ei Tuomo sentään ole soul-taustaansa hylännyt, vaan kuten yllämainitut idolinsakin, hän käyttää sitä lähtöalustanaan tutkimusmatkoilleen erilaisten musiikillisten ilmaisumuotojen pariin.

Tuomon musiikissa kuultavien vaikutteiden kirjo on kasvanut sitten Reaches Out For You -albumin, jolla oli jo selkeästi aistittavissa genreaitojen natinaa. Levyn avaava 'Back To Day One' tuo ensi alkuun mieleen 80-luvun Queenin, 'The Perfect Day' nyökkäilee The Beatlesin suuntaan ja 'Hold Me (Till The Morning)' on Disney-henkinen satuballadi. Päätös ottaa edellisiltä levyiltä tuttu Q-komppiryhmä mukaan vain kahdelle kappaleelle on varmasti rohkaissut tyylillisiin irtiottoihin, joita levyllä tuntuu riittävän. Kuullaanpa Tuomolta muutama rock-henkinen kitarasoolokin. Tyyli on kuitenkin lopulta vain kuorrutetta, jonka alta löytyy jälleen kerran nippu erinomaisia sävellyksiä, Tuomon musiikin kova ydin.

Taidolla tehdyt sävellykset tahtovat helposti jättää pimentoon sen tosiasian, että Tuomo on myös erinomainen sanoittaja. Itse yritän usein olla kiinnittämättä huomiota kotimaisten artistien englanninkielisiin lyriikoihin, ne kun saattavat pahimmillaan aiheuttaa vakavia myötähäpeän tuntemuksia. Tuomo on tässä ehdottomasti poikkeus ja välillä jopa tuntuu, että kappaleen tarina jättää sävellyksen varjoonsa, eikä toisinpäin. Näin käy ainakin 'Help Me Thru These Difficult Times' -biisin kohdalla, joka melko geneerisenä soul-balladina voisi helposti jäädä yhdentekeväksi ilman soul-balladille varsin epätavallista, uskonnottomuuden ja sekulaarin humanismin teemoja sivuavaa tarinaansa.

My Own Private Sunday on Tuomon tähän mennessä omaperäisin levy. Se osoittaa, ettei hän pelkää muunnella menestyskaavaa, joka nosti hänet suurelle yleisölle tuntemattomasta jazz- ja r&b-muusikosta suomalaisen soulin ykkösilmiöksi.

Menneeseen ei ole paluuta

Yritin eilen erään ystäväni suosituksesta tehdä matkan menneisyyteeni ja innostua Dream Theaterin uudesta Black Clouds & Silver Linings-albumista. Fanitin kyseistä tekniikkaprogehirviötä lukioaikoina todella rankasti, mutta sittemmin kiinnostukseni harhaili muualle, jossa se on näihin päiviin saakka pysynytkin. Onkin ollut jännittävä huomata, kuinka eräs ystäväni on viimeisen vuoden aikana hurahtanut Dream Theaterin kompleksiseen progemetallikikkailuun. Hän kehui minulle eilen uutta DT-levyä niin, että pakkohan sille oli antaa mahdollisuus, varsinkin kun uusien levyjen tsekkailu näin Spotify-aikakautena on niin naurettavan vaivatonta.

Kuunneltuani levyn läpi (myönnetään, skippasin ällöamerikkarockballadi "Witherin" yli) en voi muuta sanoa, kuin että mennyt olkoon mennyttä. Dream Theaterin musiikki ei vain yksinkertaisesti ole enää minua varten. Saatanpa joskus vielä kuunnella mielestäni bändin parasta levyä Images and Wordsia tai jopa A Change of Seasonsia, mutta siinäpä se. Black Clouds & Silver Linings näyttäytyi minulle kokoelmana teennäistä mahtipontisuutta pullistelevia tekniikkaharjoituksia, jotka eivät onnistuneet koskettamaan tai kutkuttamaan mitään oleellista osaa minussa. Entisenä DT-fanaatikkona olin kuullut kaiken mitä levyllä oli tarjota useita kertoja jo vuosia sitten. Kaiken lisäksi en edelleenkään voi sietää vokalisti James LaBrien vaivalloista ja valittavaa lauluääntä. Ai niin ja Mike Portnoyn "örinät" levyn avausraidalla olivat yksinomaa noloa kuunneltavaa.

Voi tietenkin olla, että jos kuuntelisin Black Clouds & Silver Liningsin muutamia kertoja uudelleen, saattaisin olla näistä asioista toistakin mieltä. Elämä on kuitenkin siihen aivan liian lyhyt. Maailma on täynnä kiinnostavaa musiikkia ja priorisoinnin tärkeyttä näissä asioissa on mahdoton painottaa liikaa.

Sinivalkoiset trumpetit

Hölmö otsikko johtuu siitä, että viimeisen kuukauden aikana kaksi koviten tajuntaani iskenyttä levyä ovat molemmat kotimaisten trumpetistien tuotoksia ja vieläpä hyvin erilaisia sellaisia.

Ensimmäinen on Verneri Pohjolan, tuon Suomen Miles Davisin, upea debyyttisooloalbumi Aurora, joka liikkuu luontevasti jousikvartetin säestämistä mietiskelevistä sävelteoksista vapaaseen improvisaatioon ja jopa fuusiohenkisiin tunnelmiin. Pohjola on todella taitava säveltäjä ja useat levyn melodioista ovatkin pysäyttävän kauniita. Suurimman vaikutuksen tekee ehkä kuitenkin hänen tapansa käsitellä trumpettia. Pohjolan soitosta kuulee, että hän on kiinnittää erityistä huomiota soundiinsa ja on onnistunut löytämään oman äänensä instrumentilla. Paikoin hänen sointinsa on huilumainen, pehmeä ja suhiseva, ja paikoin repivä, mutta silti täyteläinen. Ennen kaikkea se on aina persoonallinen.

Toinen kovassa kuuntelussa ollut levy on Jukka Eskolan, tuon Suomen Freddie Hubbardin, niin ikään debyytti Jukka Eskola vuodelta 2005. Jos Pohjolan albumi on ennen kaikkea kuuntelumusiikkia, jota ei ehkä laittaisi soimaan esimerkiksi illanistujaisissa, on Eskolan esikoinen ladattu sellaisella groovella, että sitä kuunnellessa alkaa väkisinkin jalka tai jokin muu valinnainen ruumiinosa taputtamaan tahtia. Jukkis Uotilan lämpimät Rhodes-matot, Antti Lötjösen funkyt kontrabassolinjat, Teppo Mäkysen svengaava komppityöskentely sekä Eskolan ja saksofonisti Timo Lassyn soolot tekevät tästä albumista äärimmäisen nautittavaa kuunneltavaa. Musiikin hard-bop -ydin on puettu tyylillisesti monimuotoiseen asuun, jossa on vaikutteita niin sambasta, afrobeatista, funkista, kuin house- ja jungle/drum'n'bass-musiikeistakin. Jos The Five Corners Quintet tai vaikkapa Timo Lassyn soolotuotanto maistuu, niin suosittelen ehdottomasti myös Eskolan sooloon tutustumista.