Mixtape Mania!

Eräs rakkaimmista harrastuksistani on omien suosikkiartistieni ja -levyjeni tuputtaminen pahaa-aavistamattomille kanssaihmisilleni. Nykyään se on helpompaa kuin koskaan, kun kaveria voi esimerkiksi paiskata Spotify-, Myspace- tai Youtube-linkillä vaikkapa Facebookissa. Jos on ihan fyysisesti menossa kyläilemään, voi muistitikun ahtaa täyteen juuri niitä levyjä, jotka isännän tai emännän on aivan pakko kuulla. Kaikki tämä on tietysti mahtavaa ja olenkin tyytyväinen, että saan elää tässä uudessa uljaassa maailmassa, jossa voin muutamalla klikkauksella altistaa lähes kenet tahansa diggailuni kohteille. Helppoa ja vaivatonta, eikö?

Ehdottomasti, mutta tässä piileekin se asian kuuluisa toinen puoli. Touhusta on tietyssä mielessä tullut jo liiankin vaivatonta. En tarkoita tällä sitä, että näkisin jotenkin erityisen mielelläni ylimääräistä vaivaa asioiden eteen, jotka on mahdollista hoitaa pienemmilläkin ponnisteluilla. Usein kuitenkin vaivan näkeminen kulkee käsi kädessä asialle uhrattavan ajatuksen määrän ja syvyyden kanssa. On helppo roiskaista muistitikulle 25 albumillista musiikkia hetken mielijohteesta. Se ei vaadi suurtakaan panostusta. Kokoelmakasetin tai -CD:n tekeminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Olinkin varsin mielissäni, kun ystäväni ilmoitti eilen laativansa kokoelma-CD:n ja kyseli sille halukkaita vastaanottajia. Ilmoittauduin oitis ja uhkasin vastata samalla mitalla. Se, että aika näyttää ajaneen tällaisen toiminnan ohi, ei ole mikään syy olla sitä harjoittamatta. Nykyään, kun lähes kaikki maailman musiikki on niin helposti saatavilla, tuntuu erityisen hienolta pysähtyä koostamaan ajatuksella persoonallinen, kompakti ja fokusoitu kokoelma rakastamastaan musiikista.

Ideaali formaattihan tässä touhussa olisi ehdottomasti C-kasetti. Analoginen ja manuaalinen äänitystekniikka pakotti kasetin tekijän kuuntelemaan kappaleet samalla, kun ne tallentuivat nauhalle CD:ltä, vinyyliltä tai vaikkapa toiselta kasetilta. Tämä oli mielestäni olennainen osa toimitusta. En kuitenkaan enää omista kasettisoitinta, joten varsinaisen mixtapen sijasta on tyydyttävä CD-muotoiseen kokoelmaan.

Eilisestä lähtien päässäni on vilissyt kappale-ehdokkaita, ideoita levyn avaamiseen ja päättämiseen, mietteitä kokoelman kaaresta ynnä muita asiaankuuluvia ajatuksia. Tämän kokoelman teen tietty ihminen mielessäni, joten kappalevalinnat heijastelevat omaa käsitystäni hänen persoonallisuudestaan ja musiikkimaustaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan polttaa levyllistä musiikkia, josta hän jo valmiiksi pitää. Sehän olisi vain tylsää. Sen sijaan yritän altistaa hänet musiikille, josta hän ei kenties vielä tiedä pitävänsä. Saa nähdä miten siinä onnistun. Levyn koostaminen tulee joka tapauksessa olemaan nautinnollinen projekti. Ja eikun levyhyllylle, mars!

Massive Attackia, Jaga Jazzistia, Dalindèoa ja kahmalokaupalla Zappaa

Siinä viimeisimmät levyostokseni. Vielä muutama vuosi sitten olisin luultavasti kiikuttanut rahani johonkin levykauppaan ja poistunut liikkeestä laukku täynnä CD-levyjä. Ajat ovat tunnetusti muuttuneet ja kuvaavaa onkin, että otsikossa mainitun musiikin hankin kolmella eri tavalla: Hakemalla perinteisesti levykaupasta, tilaamalla CD:inä internetistä ja ostamalla latauksena iTunesista. Olin kaiken lisäksi tehnyt ostopäätökseni Spotify-kuuntelun perusteella, Zappa poislukien.

Musiikin kauppaaminen on totisesti murroksessa ja tämä aiheuttaa minulle huomattavia vaikeuksia päättää missä formaatissa ja mistä musiikkini hankin. Spotifyn käyttäminen on opettanut minulle, että joka ikistä "ihan ok" -levyä ei tarvitse välttämättä omistaa. Toisaalta palvelun kautta olen myös löytänyt useita uusia levytuttavuuksia, jotka olen lopulta halunnut omakseni.

Nykyään kun päätän, että haluan hankkia jonkin tietyn levyn, suuntaan nettiselaimeni ensiksi osoitteeseen amazon.co.uk. Tämän jälkeen tarkistan saako levyn halvemmalla, jos sen lataa iTunesista. Jos hintaero ei ole merkittävä, tilaan levyni CD:nä Amazonista. Jos levyä ei ole saatavilla kummastakaan nettikaupasta, tai jos sen saa edullisemmalla hinnalla jostain Helsingin monista levyliikkeistä, turvaudun perinteisiin musiikinhankintametodeihin. Näin kävi esimerkiksi juuri ostamieni Zappa-levyjen kanssa.

Tämä siis koskee ainoastaan levyjä, jotka tiedän haluavani. Heräteostokset ovat asia erikseen ja ne soveltuvatkin parhaiten perinteiseen levykauppa-ympäristöön.

Kaiken tämän ostokäytäntö- ja formaattisekavuuden keskellä yksi ajatus kuitenkin lohduttaa edes hieman: En koskaan ryhtynyt keräämään vinyylejä.