Tiger Lillies Korjaamolla

Kun nyt kerran kökötän uudenvuodenaattona kotisohvalla kettumaisen flunssan kourissa, ajattelin että voisin samalla vaikka purkaa muutaman päässä pyörivän ajatuksen virtuaaliselle paperille. Ensimmäisenä on pakko kirjoittaa yhdestä menneen vuoden vaikuttavimmasta keikasta. Itse asiassa sana keikka tuntuu tämän performanssin kohdalla törkeältä vähättelyltä, sillä kyseessä oli hyvin kokonaisvaltainen teatterillinen esitys.

20-vuotista uraansa juhlistava Tiger Lillies vei yleisönsä pitkälle matkalle läpi yönmustalla huumorilla väritetyn maailmansa, jonka kansoittamien prostituoitujen, sirkusfriikkien, juoppojen, lobotomiapotilaiden ja kuppaisten merimiesten traagiset kohtalot väliin naurattivat ja väliin saivat palan nousemaan kurkkuun. Klovnimaskissa tuttuun tapaansa esiintynyt keulahahmo Martyn Jacques ei yleisön kanssa turhia turissut, mikä auttoi säilyttämään esityksen vahvan teatterillisen illuusion. Esiintyessään trio tuntui todella olevan osa sitä maailmaa ja kuvastoa, joista heidän laulunsakin kertoivat.

Iso vaikutus tunnelmaan oli luonnollisesti myös yhtyeen soinnilla; pystybasso, perkussiot ja kitara/haitari/piano, riippuen kappaleesta, muodostivat perusyksikön, jonka yllä Jacquesin falsetti hoilotti nyrjähtäneitä tarinoitaan. Lisämausteita saatiin basisti Adrian Stoutin ujelluttaessa välillä sahaa, välillä thereminiä. Myös rumpali Adrian Huge riemastutti hyvin epätavanomaisella lyömäsoitintyöskentelyllään ja laulujen kertomuksia hauskasti värittäneellä mimiikallaan.

Vaikka Tiger Lillies -originaalit, kuten 'Banging in the Nails' ja 'Gin' upposivatkin täysillä, jäi esityksestä kuitenkin päällimmäisenä mieleen trion riipaisevan kaunis versio 'My Funny Valentine'-standardista. Voisin jopa tässä julistaa, etten ole kyseisestä klassikosta kuullut toista niin koskettavaa esitystä ikinä. Että sori vaan Chet Baker, Ella Fitzgerald ja The Miles Davis Quintet. Teidät on päihittänyt kolme brittiä, jotka yleensä laulavat eläimiin sekaantumisesta, takapiha-aborteista, sukupuolitaudeista ja muista hilpeyksistä.

Mikäli Tiger Lillies saadaan jossain vaiheessa uudelleen Suomeen, aion ehdottomasti olla ensimmäisten joukossa lippuluukulla.

Jazzia Korjaamolla x 2

Pääsin kuluneen viikon sisällä peräti kahteen otteeseen tutustumaan Kulttuuritehdas Korjaamon vaunusaliin keikkapaikkana. Konserttien pääosissa loistivat tenorisaksofonistit Timo Lassy ja Olli Ojajärvi, kumpikin omalla tyylillään.

Lassy orkestereineen oli vetänyt vaikuttavan kokoisen vaunusalin täyteen innostunutta yleisöä. Täytyy sanoa, että olin jopa hieman yllättynyt, kun näin pitkät jonot, jotka hitain sykähdyksin katosivat Korjaamon ovista sisään. Mitä suurempi yleisö suomalaisesta jazzista kiinnostuu, sen parempi tietenkin ja Lassyn tanssittava, bluesia tihkuva hard bop vetikin paikalle kiihkeimpien jazzin ystävien lisäksi myös runsaasti puolituttuja sekä täysin uusiakin tuttavuuksia. Olikin ilo seurata täyden vaunusalin palkitsevan maukkaimmat soolot aidosti spontaaneilla aplodeilla ja muutenkin eläytyvän musiikkiin koko olemuksellaan.

Suurin kiitos tästä kuuluu luonnollisestikin Timo Lassylle ja hänen orkesterilleen, joka piti yleisön otteessaan uskomattoman intensiivisellä ja svengaavalla soitollaan. Solisteina loistivat Lassyn lisäksi erityisesti pianisti Giorgios Kontrafouris, trumpetisti Jukka Eskola sekä nuori pasunisti Kasper Sarikoski. Bändin esitys oli niin aseista riisuvan erinomainen, että mukanani tuomat, täysin jazzummikoiksi tunnustautuneet ystävänikin lähtivät keikalta aivan haltioissaan. Itse jäin vielä vaunusaliin viihtymään Ricky Tick -tiskijukkien ja virvoitusjuomien avittamana, kunnes valomerkki ajoi Töölön yöhön.

Toissailta tarjosikin sitten hyvin toisella lailla painottuneen jazzelämyksen, kun Korjaamoon kotiutunut UMO esiintyi solistinaan Olli Ojajärvi. Konsertissa kuultu materiaali oli pääosin Ojajärven omaa käsialaa, kappaleita Ricky Tick Recordsin hiljattain julkaisemalta trio-albumilta Out of Mind. Lisäksi kuultiin sävellyksiä Mikko Hassiselta, joka toimi myös konsertin materiaalin sovittajana sekä orkesterinjohtajana.

Kontrastina edellisen viikonlopun hikiselle ja sielukkaalle klubi-illalle tarjoili UMO nimenomaan konsertin - siis tilaisuuden jossa musiikista nautiskeltiin tuolilla istuen ja valkoviiniä lipittäen. Ja minä ainakin nimenomaan nautiskelin. Solistien vakuuttavuudesta huolimatta päällimäisenä mieleeni jäi Hassisen taidokas ja mielikuvituksellinen sovitustyö. Tämä voi johtua siitä, että käyn parhaillani läpi lievää sovituskuumetta, jota lääkitsen tehtailemalla omia amatööriversioitani standardikappaleista. Pitäähän sitä ihmisellä harrastuksia olla. Joka tapauksessa Hassisen järjestelemät sävelet putoilivat tajuntaani sen verran nautinnollisesti, että taidanpa ottaa asiakseni hankkia herran UMOn kanssa tekemän Traveller -albumin ensi tilassa.

Jos musiikki oli muuttunut sitten Lassyn vedon, niin oli muuttunut tilakin. UMOa varten vaunusali oli supistettu puoleen ja suurin piirtein siinä, missä viime viikonloppuna hetkuin Lassyn ja kumppanien rytmien tahdissa, kohosi nyt katsomo, joka osoitti toisessa päässä olevaa lavaa kohden. Lavan ja katsomon välissä oli vielä muutamia pöytiä, joiden avulla tehdasmaiseen halliin oli onnistuttu loihtimaan häivähdys klubitunnelmaa. Mielestäni varsin onnistunut muodonmuutos.

Korjaamon vaunusali on nyt siis epävirallisesta tarkastettu ja saa ainakin minulta hyväksyvän SFAKOJ (Suitable For All Kinds Of Jazz) -leiman.