Laiska bloggaaja löysi uuden alustan

Päätin kokeilla Mediumia, sillä se vaikuttaa sopivalta alustalta kaltaiselleni laiskimukselle, joka haluaa silloin tällöin kirjoittaa, mutta ei välttämättä "pitää blogia". Uusia tekstejä ilmestyy jatkossa siis osoitteeseen medium.com/@amivuorinen. Kiitti moi!

Harmitusten löyhyttelyä festivuksen hengessä

Festivus tuli ja meni, mutta ehkei vielä ole liian myöhäistä hoitaa rästiin jäänyttä harmitusten löyhyttelyä (Airing of Grievances). Kyseessähän on yksi festivuksenvieton pääpilareista festivusaterian, festivusihmeiden, alumiinisen festivustangon ja juhlan päättävän voimainkoettelun (Feats of Strength) kanssa. Harmitusten löyhyttelyssä on kyse juuri siitä, mistä nimi kertoo: kerrotaan läheisille millä kaikilla tavoilla nämä ovat vuoden aikana tuottaneet pettymyksen.

Itse aion jättää läheiseni rauhaan, mutta sen sijaan ajattelin löyhytellä muutamia vuoden 2013 musiikkiasioihin liittyviä harmituksiani. Let the Airing of Grievances begin!

Aloitetaan sinusta King Krule. Kun kuulin sinkkusi Easy Easy ensimmäistä kertaa ajattelin heti, että nyt on kuulkaa kova! Mikä ääni, mikä soundi, intoilin itsekseni hapuillessani Youtuben play again -namiskaa kerta toisensa jälkeen. Miten vasta 19-vuotias pojankloppi voi kuulostaa noin kypsältä ja vakuuttavalta? 




Okei, ehkä Easy Easy ei ole sävellyksenä mikään mestariteos. Kun sen yltä riisuu tyylin ja soundin, ei ihan hirveästi jää jäljelle, mutta mitä sitten? Se toimii ja sehän riittää. Ei kaikkien biisien tarvitse olla Suuria Sävellyksiä. Olinkin kovin innoissani, kun albumisi 6 Feet Beneath the Moon ilmestyi Spotifyhin kuunneltavaksi. Odotin suuria. 

Ikävä kyllä jouduin pettymään. Minun olisi pitänyt ottaa Easy Easyyn sisältynyt varoitus tosissani. Debyyttialbumisi kuulostaa upealta, mutta harmikseni huomasin pian, että kauneus ei ulotu pintaa syvemmälle. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Easy Easy, Neptune Estate, Border Line) kappaleesi polkevat paikallaan vailla inspiraatiota, eikä levyäsi pelasta huterien biisinrunkojen peitoksi baritonihonotuksesta, pehmeästä jazzkitarasta ja elektronisesta soundista punottu päällys, kuulosti se kuinka komealta tahansa. 

Ihmetyksekseni olen pannut merkille, että levysi on esiintynyt lukuisilla vuoden parhaat -listoilla ja muutenkin otettu vastaan suorastaan kirkkain arvosanoin. Toivon, että et jää paistattelemaan tämän suitsutuksen imartelevaan lämpöön, vaan pyrit kehittämään itseäsi ja taidettasi. Toivon, että seuraava levysi on se, jonka niin kovasti halusin debyyttisi olevan.

No niin, se King Krulesta. Seuraavaksi haluaisin sanoa suorat sanat teille James Blake ja Chance The Rapper. Kyllä, juuri teille. Se että pääsin juuri suitsuttamasta tuotoksianne vuoden parhaat -listallani ei vapauta teitä vastuusta muiden tekemistenne suhteen. 

Kuten varmasti arvasitte jo, harmitukseni koskee hiljattaista yhteistyötänne, tai oikeammin sen kantamaa hedelmää, kappaletta Life Round Here.




Kun näin Jamesin FB-feedissä kuvan teistä yhdessä, olin varovaisen toiveikas. Kun myöhemmin vahvistui, että todella puuhaatte yhteistä biisiä, olin jo aivan banaaneina/pähkinöinä/tjsp. Tokihan nero + nero = silkkaa nannaa? 

No, ei se nyt ihan niin mennytkään. Ilmeisesti tällä kertaa nero + nero = siitä mistä aita on matalin. Vai onko tylsempää tapaa toteuttaa yhteistyö, kuin että toinen tekee editin vanhasta biisistään ja toinen sitten vähän räppäilee siihen päälle jotain, mikä kuulostaa hätäisesti taksissa matkalla studioon rustatulta? Eniten minua harmittaa, että päästitte menemään mahdollisuuden luoda yhdessä jotain uutta ja jännittävää. Tuleeko toista kertaa? En tiedä, enkä tiedä haluaisinko edes antaa teille toista mahdollisuutta. Ehkä on parempi, että pysytte jatkossa omilla puolillanne Atlanttia ja jatkatte visionäärisen musiikin tekemistä erillään.

Mitähän vielä? Jostain syystä nyt ei tule tämän enempää valituksen aiheita mieleen, vaikka pettymyksiä on musiikin saralla vuonna 2013 eittämättä ollut enemmänkin. Luultavasti en yksinkertaisesti vain muista niitä. Sen lisäksi, että minulla on onneton muisti, ajalla on tunnetusti tapana sipaista menneiden päälle reilu kerros kultamaalia. 

No yhden vielä muistan ainakin: Spotify ei vieläkään ole ymmärtänyt tuoda käyttöliittymäänsä mahdollisuutta koota omaa kirjastoa, vaan pitäytyy raivostuttavan epäkäytännöllisessä soittolistasysteemissä. Soittolistat ovat hyvä juttu, jos ja kun haluaa luoda soittolistoja, mutta ne ovat surkea tapa pitää omaa lempimusiikkia järjestyksessä. Jonathan och Daniel, gör någonting för helvete! 

Seitsemän kärki – vuoden 2013 parhaat levyt

Selitetäänpä nyt heti alkuun, että miksi kummassa olen listannut vuoden seitsemän parasta levyä, enkä perinteisempään tapaan kymmentä tai vaikkapa viittä. Suunnittelin kyllä alun perin tekeväni klassisen top 10 -listauksen, mutta huomasin pian, että niitä kaikkein parhaaseen A-kategoriaan yltäneitä levyjä ei ollutkaan riittävästi. Sijojen 8-10 valinta osoittautui pulmalliseksi, sillä tasavahvoja ehdokkaita oli yksinkertaisesti liikaa. Jätin siis valitsematta. Sitä paitsi jos numero 7 kelpasi nimeksi George Costanzan teoreettiselle jälkikasvulle, se kelpaa kyllä myös minulle.

Tässä vielä sekalainen lista levyistä, jotka jäivät pinnan alle pulputtelemaan: Dalindèo – Kallio, Alexi Tuomarila Trio – Seven Hills, Machinedrum – Vapor City, Ruger Hauer – Ukraina, Run The Jewels – s/t, Oneohtrix Point Never – R Plus Seven, Oddarrang – In Cinema, Soweto Kinch – The Legend Of Mike Smith, Paavoharju – Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne, Janelle Monae – The Electric Lady, Aivovuoto – s/t, Timo Lassy – Live With Lassy jne jne.

Ja nyt itse asiaan.

7. DJ Rashad – Double Cup

Chicagon footwork-lähettilään ensimmäinen albumi Kode9:n hurjassa vedossa olevalla Hyperdub-labelilla on yksi tämän vuoden tapauksia minulle. DJ Rashad yhdistelee Chicago-soundiin vaikutteita brittiläisestä bassomusasta ja levyllä kuullaan useammassakin paikassa jungle-musiikin kulmakivenä tunnettua Amen-breikkiä. Double Cup ja sitä edeltänyt I Don't Give A Fuck -EP olivat myös ensimmäinen kosketukseni footworkiin ja nyt tuntuu, että tässä saattaa olla mielenkiintoinen tutkimusmatka aluillaan.

Kuuntele Double Cup Spotifyssa.

6. Tigran Hamasyan – Shadow Theater

Armenialaisen jazzpianistin toinen julkaisu maineikkaalla Verve-levymerkillä kutitteli minua aika lailla samoista paikoista, kuin Avishai Cohenin muutaman vuoden takainen Seven Seas. Molemmissa jazzmuusikko yhdistelee musiikkiinsa oman kulttuuritaustansa tarjoilemia elementtejä ja molempien kohdalla sopasta syntyi mitä maukkain. Verrattuna Coheniin Hamasyanilla on kuitenkin reippaasti isompi progevaihde silmässä. Vaikka nykyään huomaankin usein vierastavani turhaa kikkailua ja pompöösiä progeilua, Shadow Theater saa synninpäästön. Hienoja biisejä, jänniä melodioita ja upeaa soittoa.

Kuuntele Shadow Theater Spotifyssa.

5. James Blake – Overgrown

Pidän James Blakea ehdottomasti yhtenä tämän vuosikymmenen suurimmista neroista, joten odotukset alkuvuodesta ilmestynyttä Overgrownia kohtaan olivat melkoiset. Se ei iskenyt heti täysillä, vaan vaati useita kuunteluita ja jonkin verran kypsyttelyä, mutta lopputulos oli toivottu. R&B- ja gospel-vaikutteet, mies ja piano -herkistelyt ja myhkäilyhouse sulautuivat Blaken toisella pitkäsoitolla usvaisen harmoniseksi ja kaiken kaikkiaan erittäin tyydyttäväksi kokonaisuudeksi.

Kuuntele Overgrown Spotifyssa.

4. Dawn Of Midi – Dysnomia

Mitä tapahtuu, kun free jazzia soittava pianotrio tekee täydellisen täyskäännöksen? No, Dysnomia tapahtuu. Dawn Of Midin kolmas albumi on radikaali takinkääntö, hyppy täydellisestä vapaudesta äärimmäiseen kurinalaisuuteen. Jos Steve Reich, Richie Hawtin ja Meshuggah perustaisivat länsiafrikkalaisista polyrytmeistä vaikutteita imevän akustisen jazztrion, se voisi kuulostaa suurin piirtein tältä. Yhteen pötköön soitetun albumin efekti on lumoava; rytmit liukuvat toistensa päälle ja musiikki kehittyy hitaasti vailla varsinaista päämäärää. Tätä voisi kuunnella loputtomiin.

Kuuntele Dysnomia Spotifyssa.

3. Disclosure – Settle

Disclosuren debyytti on vanhan koulun housesta ja UK garagesta ammentavaa modernia tamppausmusiikkia parhaimmillaan. Disclosurea voi tietyssä mielessä pitää 2010-luvun Basement Jaxxina, joskaan veljekset Guy ja Howard Lawrence eivät ehkä ole aivan yhtä seikkailunhaluisia kokeilijoita, kuin Felix Buxton ja Simon Ratcliffe parhaina päivinään. He ovat kuitenkin vähintään yhtä taitavia yhdistelemään uskottavaa klubisoundia syntisen tarttuviin pop-koukkuihin. Edes levyn pituus (bonusbiiseineen n. 80 minuuttia) ei näyttäydy miinuksena – tylsää hetkeä ei vain tule. Yksi vuoden parhaista, ehdottomasti.

Kuuntele Settle Spotifyssa.

2. Chance The Rapper – Acid Rap

Leppoisasti nariseva Chancelor Bennett aka Chance The Rapper sanaili toisella mixtapellaan vuoden räppisuosikikseni. Parikymppisen chicagolaisen laiskanoloinen flow on kertakaikkisen vastustamaton ja levyn orgaanista väriä hohkaava tuotanto on tervetullutta vaihtelua hip hopissa tällä hetkellä vallalla olevalle kylmälle ja elektroniselle soundille. Acid Rapin kuunteleminen saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle. Se pakottaa lauleskelemaan mukana uskomattoman tarttuvia kertsejään, joko ääneen tai ihan vaan oman pään sisäisesti. Kaiken lisäksi Acid Rapilla on ehkä kaikkien aikojen paras introbiisi – jos sen kuultuaan ei halua jatkaa pidemmälle, on ehkä syytä olla huolissaan.

Lataa Acid Rap ilmaiseksi datpiff.comista.

1. Burial – Rival Dealer

Reilu viikko sitten ilmestyneen EP:n nostaminen ykkössijalle saattaa tuntua radikaalilta, kenties jopa hätiköidyltä ratkaisulta. Ehkä se onkin, en tiedä, mutta tällä hetkellä Burialin Rival Dealer näyttäytyy minulle niin suvereenina neroutena, ettei muita vaihtoehtoja oikein jää. En ole viime päivinä kyennyt kuuntelemaan mitään muuta ilman, että takaraivossa tykyttäisi tarve vaihtaa takaisin Burialiin.

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Rival Dealerin myötä nälkä uutta Burial-albumia kohtaan vain kasvaa, mutta aion nyt vetää sanani takaisin. EP-muoto tuntuu sopivan William Bevanille paremmin kuin hyvin, joten miksi siis haikailla pitkäsoiton perään? Lisää vain tällaisia täydellisellä pieteetillä veisteltyjä, reilun parinkymmenen minuutin mittaisia kokonaisuuksia, kiitos!

Ehkä tämän ykkössijan voi samalla ottaa kannanottona jo aikaa sitten ikävystyttäväksi käynyttä "wää wää, ihmiset ei enää kuuntele albumikokonaisuuksia" -itkua vastaan. Jos teos löytää täydellisen muotonsa kolmen, neljän tai vaikkapa vain yhden biisin mittaisena, miksi ihmeessä sen ympärille pitäisi väkisin kasata roinaa, kunnes albumimitta tulee täyteen? 60 minuuttia musiikkia ei ole automaattisesti parempi asia kuin 20 minuuttia musiikkia.

Oli miten oli, Rival Dealer ei ole ykkössijalla lyhyytensä ansiosta, vaan siksi, että se on aivan mahdottoman hyvä. Paljon parempi, kuin osasin edes toivoa. Lontoon suuri tuntematon ei ole koskaan aiemmin astunut näin rohkeasti mukavuusalueensa ulkopuolelle – tai siis sen, minkä itse kuvittelen olevan hänen mukavuusaluettaan. Tutut Burial-elementit, kuten sumuisen haikea atmosfääri, rikkonaiset biitit ja hurisevat bassot ovat läsnä, mutta ne antavat myös tilaa toiveikkaammille sävyille, yllättävän tarttuville melodioille ja jopa kaiuille kaukaiselta 80-luvulta.

Ja kaikki tämä toimii fantastisesti. Usein, kun artisti lähtee esittelemään itsestään uusia puolia, saattaa selvitä miksi nämä puolet on alun perinkin pidetty piilossa. Burialin kohdalla näin ei ole. Uudet ja yllättävät elementit eivät tunnu lainkaan irrallisilta, vaan istuvat miehen omaleimaiseen estetiikkaan täysin vaivatta. Vajaaseen puoleen tuntiin rakennettu kokonaisuus on niin tyydyttävä, moniulotteinen ja syvä, että en voi kuin antautua. Rival Dealer on Burialin paras julkaisu tähän mennessä ja samalla parasta, mitä olen vuonna 2013 kuullut.

Osta Rival Dealer Hyperdubin sivuilta tai iTunesista.

Burial – Rival Dealer (Hyperdub)

Varjoissa viihtyvältä brittituottaja Burialilta ilmestyi eilen uusi kolmen biisin EP, joka kantaa nimeä Rival Dealer. Kuten Will Bevanin tekemisiä seuranneet varmasti tietävät, mies on keskittynyt viime vuosina julkaisemaan EP:itä ja singlejä, eikä tahti ole varsinaisesti päätä huimannut. Vuonna 2007 ilmestyneen läpimurtoalbumi Untruen seuraajaa siis odotellaan edelleen ja voi hyvin olla, että saadaan odotella vielä melko pitkään.

Rival Dealer jatkaa edellisten Burial-julkaisujen tapaan "long form" -linjalla – kaksi EP:n kolmesta biisistä on yli kymmenminuuttisia. Pituus ei kuitenkaan merkitse puuduttavaa toistoa, eikä toisaalta grandioosia paisutteluakaan. Maratooniraidat ovat ennemminkin jonkinlaisia tunnelmakehyksiä, joiden sisään Burial on rakentanut useamman kappaleen. Rival Dealer voisi hyvin olla jaettu kuuteen raitaan kolmen sijasta.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta – näinhän Burial toimi jo Truant / Rough Sleeper -singlellä (2012) ja Kindred-EP:llä (2012). Muutenkin Rival Dealer on hyvin tunnistettavasti Burialia timestretchattuine vokaaleineen, massiivisine hallikaikuineen, analogirahinoineen ja videopeleistä samplattuine aseenlatausäänineen. Uutta sen sijaan on sekä Hiders- että Come Down To Us -kappaleissa kaikuvat kasaripoppivaikutteet. 

Kyllä, luit oikein, Burialin uudella EP:llä sumun keskeltä pilkahtelee 1980-lukulainen popmusiikki.

Hidersissa se manifestoituu koomisuuden rajoja koettelevissa rumpusoundeissa. Päätösbiisi Come Down To Usin toisen puoliskon helisevät syntikat puolestaan voisivat olla suoraan jostain imelästä kasariballadista – ja ehkä ne ovatkin, kuka tietää. 

Rival Dealer on melodisinta Burialia, no, ehkä koskaan ja hieno osoitus dubstepin Banksyksikin tituleeratun muusikon moniulotteisuudesta. Persoonallinen ja jäljittelemätön soundi on edelleen tallella, mutta ei tulisi mieleenkään väittää, että tässä nyt vaan toistetaan vuoden takaisen Truant / Rough Sleeperin temppuja. 

Nyt kun olen päivän näitä kolmea biisiä kuunnellut, niin täytyy sanoa, että ei tämä varsinaisesti kokopitkän Burial-albumin odotusta helpota. Nälkähän tässä kasvaa, kuten sanonta kuuluu. 

Rival Dealerin voi ostaa suoraan Hyperdubin sivuilta. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, se ilmestynee jossain vaiheessa myös iTunesiin ja Spotifyhin. Sitä odotellessa Youtube vastaa striimaustarpeisiin.

Zappa-projekti etenee

Marraskuun lopulla käynnistämäni Zappa-projekti etenee mallikkaasti. Olen nyt saapunut itselleni kaikkein tutuimpaan ja rakkaimpaan Zappa-kauteen, eli 1970-luvun jazzvaikutteiseen periodiin, jolloin Zappan bändissä vaikutti sellaisia muusikoita, kuin George Duke, Sal Marquez, Ruth ja Ian Underwood, Napoleon Murphy Brock, Don Preston, Chester Thompson jne. Juuri nyt soi minut aikanaan Zappan maailmaan imaisseen Apostrophe('):n sisarlevy Over-Nite Sensation.

Tähän mennessä kisaväsymystä ei ole esiintynyt lainkaan. Olen toki kuunnellut muutakin musiikkia välissä, mutta Zappaan on aina ollut ilo palata. Epäilen, että tilanne saattaa muuttua viimeistään pahimpaan kitarasturbaatio-materiaaliin päästäessä, mutta tähän mennessä homma on maistunut erinomaisen hyvin.

Kuten ensimmäisessä tekstissä mainitsin, alkupään levyt minulla on varsin hyvin hallussa, joten uusia tuttavuuksia tai shokeeraavia yllätyksiä ei tähän mennessä ole tullut vastaan –lähinnä olen heitellyt yläfemmoja vanhojen suosikkien kanssa. Mielenkiintoisinta on ollut seurata kuinka Zappan musiikki muuttaa muotoaan 1960-luvun jälkipuoliskon friikkirockista avant garden kautta vahvasti jazziin ja improvisoimiseen nojaavaan ilmaisuun. Kun levyjä kuuntelee sieltä täältä, jää tämä melko johdonmukaisena näyttäytyvä evoluutioprosessi helposti pimentoon.

Jos yksi yllätys täytyy tähänastisesta kuuntelusta mainita, on se Waka/Jawakalta löytyvä Flying Burrito Brothers -mies Sneaky Pete Kleinowin hieno pedal steel -soolo kappaleessa It Just Might Be A One-Shot Deal. Siinä on vahvasti samaa fiilistä, kuin Steely Danin alkupään tuotannossa, vaikka Kleinow ei käsittääkseni Danin levyillä koskaan ole soittanutkaan. Ehkä vaikutelma tulee soolon alla pyörivästä harmoniasta, ken tietää? Joka tapauksessa soolo hyökkäsi aivan puun takaa, vaikka Waka/Jawaka löytyy kyllä ihan levyhyllystäkin.

Palaan asiaan viimeistään, kun astutaan syville vesille eli Sheik Yerboutin tuolle puolen. Zappa-soittolista löytyy kokonaisuudessaan täältä. 

No tulihan se sieltä – iTunes Match vihdoin Suomeen

Pitkän odotuksen jälkeen Applen iTunes Match -palvelu on avautunut myös suomalaisille käyttäjille. Palvelu maksaa 24,99€ vuodessa ja sen ideana on siirtää käyttäjän iTunes-kirjasto pilveen niin, että omalta koneelta löytyviä kappaleita voi striimata missä tahansa esim. iOS-laitteella tai toisella tietokoneella. iTunes Match skannaa käyttäjän musiikkikirjaston ja "matchaa" iTunesin valikoimasta löytyvän musiikin niin, ettei koko kirjastoa tarvitse erikseen ladata pilveen. Ainoastaan ne kappaleet, joita iTunesin valikoimasta ei ennestään löydy, tyrkätään Applen servereille. Ja jos kirjastosta löytyisikin muutama nuoruuden hairahduksena internetistä "lainattu" kappale, niin ei huolta, sillä iTunes Match striimaa musiikkisi huolimatta sen alkuperästä.

Jaa että miksikö tästä kannattaa olla innoissaan, saati maksaa se 24,99€ vuodessa? Keksin äkkiseltään kaksi syytä, joista toinen on krooninen tilanpuute ja toinen modernia elämäämme (tai ainakin minun elämääni) leimaava laiskuus/mukavuudenhalu. 

Minulla on 16 gigan tallennustilalla varustettu iPhone. Se on aina täynnä, sillä samasta tilasta kilpailee kirjava joukko appeja, pelejä ja podcasteja. Niin, ja musiikkia, jota läppärini iTunes-kirjastossa on varmasti yli kymmenkertainen määrä luurini teoreettiseen tallennustilaan verrattuna. Toisin sanoen, puhelimeni muistiin mahtuu kerrallaan onneton määrä musiikkia, mikä on osaltaan ajanut minut lähes eksklusiivisesti Spotify-käyttäjäksi.

Tästä päästäänkin syyhyn nro 2. Spotify-käyttäjänä olen tottunut siihen, ettei minun tarvitse vaivata päätäni sillä, mitä musiikkia "otan mukaan", kun lähden ovesta ulos. Kun tottuu johonkin, tuntuu yllättävän vaikealta palata entiseen, vaivalloisempaan tapaan tehdä asioita. Tässä tapauksessa siis siihen, että tarvitsisi erikseen valita mitä musiikkia haluaa ladata puhelimensa rajalliseen muistiin, kun aamulla lähtee töihin. Ja siis tiedostan kyllä, että tästä valittaminen vaikuttaa täysin naurettavalta, kun miettii miten 15 vuotta sitten tuli ääniteltyä faijan vinyyleitä c-kaseteille ja tarkkailtua samalla, ettei äänitasot mene punaiselle. Mutta näin sitä ihminen laiskistuu, kun teknologia kehittyy.

Varsinaista käyttökokemusta iTunes Matchista minulla ei vielä ole, sillä jouduin lähtemään töihin ja kone jäi sinne raksuttelemaan musiikkia pilveen. Joka tapauksessa odotan innolla pääseväni pian kuuntelemaan hetken mielijohteesta The Beatlesia, James Blaken Hemlock-sinkkuja ja monia muita Spotifysta puuttuvia levyjä missä tahansa, milloin tahansa.

Saisiko olla 75 tuntia Zappaa?

Nuorgam vetelee viimeisiään, mutta onneksi juuri ennen pimeyden laskeutumista saatiin sivustolle vihdoin sen ensimmäinen (ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen) Frank Zappaa käsitellyt juttu. Mikael Mattilan Zappan uran hämmentävimpiä hetkiä listannut kirjoitus kuuluu samalle "onneksi en itse kirjoittanut, tää on paljon parempi" -osastolle, kuin kenties kaikkien aikojen NRGM-suosikkini, Joni Klingin upea Steely Dan -diskografia.

Joka tapauksessa, Mattilan Zappa-juttu raapaisi minussa kipinän. Muhkeaviiksinen musiikkijumala on ehdottomasti kautta aikain yksi merkittävimmällä tavalla musiikkimakuani muovanneista artisteista. Silti juttua lukiessani aukot Zappa-sivistyksessäni kävivät kipeän ilmeisiksi. Kaikista jutussa listatuista "hämmennyksistä" toki tiesin, mutta esimerkiksi Thing-Fish ja Jazz From Hell ovat sellaisia levyjä, joita en ole koskaan kuunnellut. Häpeä iski. Toisaalta, Zappa julkaisi pelkästään elinaikanaan yli 60 albumia, joiden tyylillinen ja sisällöllinen kirjo oli, noh, melkoinen. Ehkä häpeä ei siis ole aivan niin suuri, kuin jonkin maltillisemmin levyttäneen artistin kohdalla olisi, mutta silti. Jotain täytyi tehdä.

Levyhyllystäni (lue: levykomerostani) löytyy reilu parikymmentä Zappaa CD-muodossa. Sehän ei riitä, mutta onneksi on tämä uljas uusi digitaalinen maailma, ja onneksi miesvainaansa perikuntaa pyörittävä Gail Zappa pääsi jokin aikaa sitten sopimukseen Spotifyn kanssa. Zappan lähes koko katalogi löytyy siis tuosta kiistellystä suoratoistopalvelusta, josta minäkin nykyään kuuntelen noin 95% kaikesta kuluttamastani musiikista.

Aikomuksenani on määrittelemättömän ajan puitteissa kuunnella koko Frank zappan tuotanto kronologisessa julkaisujärjestyksessään. Sitä varten laadin alta löytyvän Spotify-soittolistan, jonka yhteenlaskettu kesto on vaatimattomat 75 tuntia. Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt Cruising With Ruben & The Jetsiin (1968) asti (joo joo, se on tietty se pahamaineinen George Lucas -versio, mutta minkäs teet) ja odotan, että vuoden loppuun mennessä kaikki pimeimmätkin nurkat on valaistu ja katveeseen jäänyt 80-lukukin on jollain tasolla hallussa.

Onko sinulla 32 minuuttia aikaa?

No hyvä! Se kannattaa käyttää katsomalla Jackie McLean on Mars, vuonna 1980 valmistunut lyhyt dokumenttielokuva alttosaksofonisti John "Jackie" McLeanista (1931-2006). 32 minuuttiin ei ihmeitä mahdu, eikä Ken Levisin ohjaama elokuva mitään taikatemppuja yritäkään. McLeanin epäilemättä mielenkiintoinen ja vaiherikas elämäntarina on sivuosassa ja dokumentti keskittyy antamaan kohteensa puhua puolestaan. Saksofonisti jakaa ajatuksiaan mm. opettamisen ja taiteen tekemisen hankalasta tasapainosta, jazzmusiikin heikosta arvostuksesta Yhdysvalloissa, rasismista sekä huumeriippuvuudesta.

McLean opetti vuodesta 1968 eteenpäin Hartfordin yliopistossa ja perusti sinne afrikkalaisamerikkalaisen musiikin osaston, joka tunnetaan nykyään nimellä The Jackie McLean Institute of Jazz. Kenties kutkuttavinta elokuvassa onkin päästä seuraamaan saksofonistia opetustyössään. Luennoillaan hän puhuu oppilailleen John Coltranen eri kehitysvaiheista ja paasaa intohimoisesti kaupallisuuden kiroista ja Sun Rasta. Hauskana yksityiskohtana menneestä maailmasta pistää silmään erään eturivin oppilaan reipas luentotupakointi. Elokuvan ääniraita huojuu ärsyttävästi, mikä häiritsee hieman musiikkiosuuksista nauttimista. Ne ovat kuitenkin melko pienessä roolissa, joten suurta vahinkoa katsottavuudelle tästä ei aiheudu.

Timo Lassy: Teddy The Sweeper / Where's The Man?

Ensimmäiset maistiaiset Timo Lassyn myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta In With Lassy -levyltä ovat saapuneet digisinkun muodossa. Teddy The Sweeper on reippaasti svengaava agenttijatsailu, jossa nimensä mukaisesti kuullaan rumpali Teppo "Teddy Rok" Mäkysen vispilätaiteilua. Where's The Man? iskee silmään rehevän R&B-vaihteen vahvoilla Ray Charles -viboilla. Tästä bonuspisteet pianisti Georgios Kontrafourikselle, joka on valinnut instrumentikseen Wurlitzer-sähköpianon sen iänikuisen Fender Rhodesin sijaan. Kuten maistiaisen kuuluukin, sinkku jättää nälkäiseksi. Osaksi myös sen takia, että molemmat kappaleet ovat kestoltaan vain noin kolmen minuutin luokkaa. Itse olisin ainakin mielelläni kuunnellut hieman pidempiäkin sooloja. Teddy The Sweeper / Where's The Man? löytyy iTunesista ja Spotifysta ja tulossa on myös seiskatuumainen kaikkien vinyyli-valtterien iloksi.

Tässä vielä pitkien soolojen ystäville yhdeksänminuuttinen liveversio Teddy The Sweeperistä viime lokakuulta.

Edit: We Jazzin Vimeo-tilille oli juuri tämän tekstin kirjoittamisen aikoihin ilmestynyt liveversio myös Where's The Man? -biisistä.

Places We've Never Been ja miten niihin päädytään

Jos ottaa asiakseen seurata Twitterissä jazz-musiikista ja kaikesta siihen liittyvästä kiinnostuneita henkilöitä, törmää jossain vaiheessa väistämättä kaveriin nimeltä Jason Crane. Hän on kymmeniä kertoja päivässä tweettaava (tviittaava? Ei kai sentään visertävä?) Twitter-aktiivi, intohimoinen vegaani ja feministi sekä osa-aikainen runoilija. Nämä eivät kuitenkaan ole päällimäiset syyt miksi itse seuraan häntä. Cranen todellinen lahja kaltaisilleni jazzdiggareille, ja miksei muusikoillekin, on hänen toimittamansa The Jazz Session -podcast. Sen resepti on yksinkertainen: Crane haastattelee jazzmuusikoita ja soittaa jutustelun lomassa pätkiä heidän kappaleistaan. Jazz Sessionissa on vieraillut Sonny Rollinsin, Gary Burtonin ja Ron Carterin kaltaisia jättiläisiä, mutta useimmiten vieraat ovat astetta tai paria tuntemattomampia. Ainakin niille, jotka eivät herkeämättä seuraa rapakon takaisen jazz-skenen liikehdintää.

The Jazz Sessionin jaksossa numero 220 Crane jututtaa alttosaksofonisti ja nimihirviö Rudresh Mahanthappaa, jolta oli haastattelun äänittämisen aikoina juuri ilmestynyt uusi levy Apex. Ohjelmassa soitettujen maistiaisten perusteella erittäin mielenkiintoiselta kuulostavalla tuotoksella sävellys- ja solistisen vastuun Mahanthappan kanssa jakoi toinen, itselleni tuolloin vielä täysin tuntematon alttosaksofonisti nimeltään Bunky Green.



Ajattelin ensin, että harvinaisen asiallisella nimellä varustettu Bunky Green olisi saman sukupolven soittajia kuin Mahanthappakin, mutta olin väärässä. Mahanthappa kertoo podcastissa, kuinka hän löysi Greenin musiikin ollessaan vielä opiskelija Berklee College of Musicissa 1990-luvun alussa. Kuullessaan Rudreshin lämmittelevän ennen saksofonituntia hänen opettajansa kysyi: "Oletko koskaan kuullut Bunky Greeniä?" Rudresh myönsi olevansa autuaan tietämätön koko tyypistä, jolloin opettaja kaivoi kaapistaan Greenin vuonna 1980 julkaistun albumin Places We've Never Been.

Levy räjäytti nuoren saksofonistin tajunnan. Hän kuuli siinä kaikuja Birdistä, Coltranesta ja Ellingtonista, mutta toisaalta Greenin soitossa oli myös jotain todella tuoretta, raakaa ja vokaalista. Tarina siitä miten Mahanthappa ja Green lopulta päätyivät soittamaan samalla levyllä on kuulemisen arvoinen. Minä en aio sitä tässä kuitenkaan jäljentää, sillä herra Mahanthappa kertoo tarinansa omin sanoin paljon kiinnostavammin itse podcastissa. Keskitytään tässä siis hetkeksi Bunky Greeniin ja Places We've Never Been -albumiin. Mahanthappan hehkutus ja Apexilta kuulemani biisinpätkät herättivät mielenkiintoni ja kiitos uuden uljaan digiaikamme, Places We've Never Been, joka oli alunperin julkaistu LP:nä kauan sitten kadonneella chicagolaisella Vanguard-levymerkillä ja josta ei milloinkaan nähty CD-painosta, on nykyään vain muutaman klikkauksen takana sekä iTunesissa, että Spotifyssa.

Levy alkaa vajaa yhdeksänminuuttisella, yksinkertaisen ja rytmikkäästi junnaavan vampin päälle rakentuvalla kappaleella 'East & West'. Green ja hänen kanssaan kappaleella sooloilevat trumpetisti Randy Brecker ja pianisti Albert Dailey ottavat kaiken irti harmonisesti minimalistisen taustan tarjoamasta vapaudesta ja pitävät samalla huolen siitä, että vajaa yhdeksän minuuttia yhtä ja samaa vamppia ei käy missään kohtaa puuduttavaksi. Places We've Never Been ei kuitenkaan ole pelkkää ulkona soittamista ja riisuttuja harmonioita. Levyltä löytyy myös mm. surumielisesti keinahtelevaa bossa novaa ('April Green'), menevämpää lattaria ('Command Module') ja rauhallisen tutkiskelevaa valssia ('Little Girl I Miss You').

Minäkin kuulen Bunky Greenin soitossa vahvoja Coltrane-vaikutteita, etenkin terävässä soundissa ja kulmikkaassa fraseerauksessa. Hänellä on kuitenkin varsin omaperäinen ääni ja en nyt ihan heti keksi yhtään alttosaksofonistia, johon Bunky Greeniä voisi tuosta noin vaan verrata. Hän pistää alttonsa todella laulamaan. Tällä en kuitenkaan tarkoita mitään sulosointista liverrystä, vaan välillä hyvinkin karheaa ja jollain tavalla todella inhimmillistä ulosantia. Greenin ja upeassa vedossa olevan Randy Breckerin lisäksi soittajistosta nousee esiin Bill Evansin triossakin noin vuosikymmenen ajan viihtynyt loistava basisti Eddie Gomez. Gomez on tällä levyllä usein se, joka puhaltaa elämän henkäyksen rytmisektioon. Hän soittaa erittäin melodisesti ja kilpaileekin usein kuulijan huomiosta maukkailla bassolinjoillaan. Gomezin soundi on myös melko läpitunkeva, mikä osaltaan selittää sen, että hänen panoksensa ei jää huomaamatta.

Places We've Never Been on mainio levy, joka ansaitsee tulla löydetyksi uudelleen. Mutta eipä siitä sen enempää, kuunnelkaa ja arvioikaa mielummin itse, kun se on nykyään niin mutkatonta ja helppoa: Spotify-linkki uudemman kerran, olkaa niin hyvät. 

Joe Lovano With Us Five: A Different Kind of Bird

Amerikan "Yleisradio" NPR tarjoilee taas kuuntelemisen arvoista ohjelmaa. Tällä kertaa studiossa ääniä päästelee saksofonisti Joe Lovano Us Five -yhtyeineen. Kahden rumpalin voimalla eteenpäin puskeva Us Five esittää neljän kappaleen minisetissään tulkintoja Charlie Parkerin repertuaarista tuoreen Bird Songs -albuminsa hengessä. Konsertissa kuullaan mm. tyylikkääksi balladiksi taipunut 'Donna Lee'-versio. Toisin kuin aikaisemmin postaamassani James Blaken NPR-vierailussa, tällä kertaa puhe on supistettu minimiin ja alkuesittelyiden jälkeen kuullaan pelkkää musiikkia.

Kuuntele ohjelma täältä.

Tonight at Noon: A Dream With Billy and Jacob

Charles Mingusin musiikkia versioinut suomalainen Tonight at Noon -kvintetti latasi hetki sitten Soundcloudiin kappaleen 'A Dream With Billy and Jacob'. Calypso-henkinen biisi on saksofonisti Mikko Innasen käsialaa ja se äänitettiin keikalla Torniossa viime huhtikuussa. Ehkäpä Tonight at Noonin seuraavalla levylläkin kuullaan Mingus-klassikoiden lisäksi myös originaalimateriaalia. En panisi ainakaan tämän perusteella vastaan.

A Dream With Billy and Jacob by tonightatnoon

James Blake NPR:n World Cafessa

Kuten jo aiemmin totesin, en meinaa saada tarpeekseni James Blakesta. Siispä miehen vierailu NPR:n World Cafe -ohjelmassa tuli kuin tilauksesta. Noin puolituntisessa lähetyksessä kuullaan liveversiot kappaleista 'Limit To Your Love', 'Lindisfarne' ja 'The Wilhelm Scream'. Haastattelussa Blake kertoo mm. mikä dubstepissa alunperin kolahti, montako kertaa hän on elämässään harjoitellut pianonsoittoa ja mitä sopii odottaa tulevaisuudelta.

Kuuntele ohjelma täältä.

Kerkko Koskinen + Big Band = Win

Kerkko Koskinen debytoi varsin vakuuttavasti big band -säveltäjänä viisi vuotta sitten ilmestyneellä Agathalla. Jatkoa seuraa heinäkuussa, kun Ricky-Tick Records julkaisee Kerkko Koskinen Orchestralta albumin, joka kantaa nimeä Trains & Letters. Tämän videomaistiaisen perusteella luvassa on jälleen levyllinen erittäin maukasta kotimaista big band -musiikkia.


Kerkko Koskinen Orchestra - Trains & Letters from Ricky-Tick Records on Vimeo.

Jazzradiossa tänään mainio Mostly Other People Do the Killing

Vastaanottimet kannattaa tänään veivata YLE Radio 1:n taajuudelle, sillä Jazzradiossa soi viime syksynä Tampere Jazz Happeningissa taltioitu hektistä, surrealistisella tavalla perinnetietoista ja riemuisan nyrjähtänyttä jazzmusiikkia soittava Mostly Other People Do the Killing. Newyorkilainen kvartetti ei varmastikaan ole ihan jokaiseen makuun ja myönnettäköön, että itsellenikin tuottaa hieman vaikeuksia kuunnella näitä kavereita yhtä levyllistä pidemmissä rupeamissa. Isompina annoksina MOPDtK:n superintensiivinen paahto saattaa aiheuttaa levottomuutta, tärinää ja pelkotiloja.

Tässä hieman esimakua tuoreelta The Coimbra Concert -livelevyltä:



Mostly Other People Do the Killing edustaa myös Spotifyssa.

Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor

"Sometimes I listen to myself playin' and I just feel like I'm outside of my body looking at the person playing. I just love myself when that happens, you know... I just feel like a god or something."

-Art Pepper

Dokumenttielokuva Art Pepper: Notes From A Jazz Survivor (1982) avaa ikkunan alttosaksofonisti Art Pepperin (1925-1982) mielenkiintoiseen persoonaan. Heroiiniriippuvuuden kanssa kamppailleen ja useaan otteeseen vankilassa istuneen Pepperin ajatukset ovat kiehtovaa kuultavaa jokaiselle jazzinystävälle. Saksofonistin itsensä lisäksi dokumentissa on äänessä hänen vaimonsa ja managerinsa Laurie Pepper.

Elokuva on enemmän intiimi henkilökuva, kuin yksityiskohtainen selonteko Pepperin urasta. Sen parasta antia ovat kuitenkin malibulaisessa yökerhossa taltioidut livevedot, jotka näytetään dokumenttielokuville hieman epätyypillisesti kokonaisuudessaan. Jo pelkkä konserttimateriaali tekee Notes From A Jazz Survivorista ehdottomasti katsomisen arvoisen. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien on myös selvää, että syy miksi kalifornialaista Pepperiä niin usein läntätään cool jazz -leimasimella on suurimmaksi osaksi maantieteellinen.



P.S. Kannattaa tsekata elokuvan Youtubeen ladanneen hollantilaisen Rick Stolkin blogi jazz (& scrap) pages, sekä tietenkin miehen Youtube-kanava, josta löytyy paljon nannaa jazzinnälkäisille.

Kuiva kausi on ohi. Kiitti James!

Mitä bloggaamistahtiini tulee, niin en uskalla vielä julistaa sateiden alkua ja reheviä aikoja. Nyt on kuitenkin kyse huomattavasti tärkeämmästä asiasta, nimittäin musiikin kuuntelemisesta. Ehdin tuossa jo hieman huolestua kun pitkään aikaan mikään ei oikein kolahtanut kunnolla. Toki uusia juttuja tuli tsekkailtua paljonkin, mutta yksikään levy ei innostanut muutamaa kuuntelukertaa syvempään sitoumukseen. Olin jo kiroamassa Spotifyta alimpaan helvettiin, sillä järkeilin, että se oli loputtomana musiikillisena runsaudensarvena syypää siihen etten malttanut keskittyä ja paneutua kunnolla mihinkään.

Sitten löysin tämän:



James Blaken debyytti James Blake on yksinkertaisesti huikea. Enpä muista milloin viimeksi olisin jäänyt näin totaalisesti jumiin yhteen levyyn. Ei tosiaan sillä, että haluaisinkaan päästä irti. James Blake on nimittäin tuoreinta musiikkia mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Tuoreudesta todistanee myös se, että Blaken musiikille tuntuu olevan varsin hankalaa löytää sopivaa musiikillista karsinaa, vaikka ilmoille onkin heitelty post-dubstepin ja emo-dubstepin (!) kaltaisia termejä.

Blaken musiikkia voisi ehkä kuvata laveasti elektroniseksi popiksi, mikäli pop-sanan käyttäminen tässä yhteydessä ei tuntuisi niin huutavalta vääryydeltä. Mutta kun se tuntuu. Blake nimittäin pelailee ihan eri palikoilla. Esimerkiksi yllä pyörivä 'The Wilhelm Scream' on rakennettu lyhyen, toistuvan laulumelodian ympärille. Tätä mantranomaista melodiaa Blake peilaa eri valoissa kekseliäillä harmonioilla ja jatkuvasti kehittyvällä soundimaailmalla. Melodia, jota on totuttu pitämään pop-musiikissa ykkösjuttuna, saakin 'The Wilhelm Scream' -kappaleessa tyytyä säestävään rooliin, kun harmoninen, rytminen ja soundillinen kehittely nousee pääosaan.

James Blake saapuu elokuussa Suvilahteen ja onkin meikäläiselle se Flow-viikonlopun ehdoton numero uno. Ounastelen, että Blake saattaa esiintyä Voimalassa, mikä viime vuoden perusteella tarkoittaisi rajoitettua kapasiteettia, mikä taas puolestaan tarkoittaisi heavy duty -jonottamista. Joten Fat Mikea lainaten: "If you need to find me, I'll be at the end of the longest line".

Ei, se ei ole väärin kirjoitettu juusto

Edan nimittäin. Sen sijaan se on jotain paljon maukkaampaa.



Ja kaiken lisäksi se on täällä pian. Club YK:lla on 13.4. tiedossa erityinen Hump Day, kun lavalle nousee tämä MC:n ja DJ:n tonteilla samanaikaisesti huseeraava hip hopin psykedeelinen valopilkku. Itsekin bongasin Edanin vasta hiljattain Tiketin Facebook-päivityksestä, joten mitään kovin syvällistä sanottavaa minulla ei herrasta tässä vaiheessa ole. Sanotaan siis vain, että tsekatkaa nyt ihmeessä! Kukaan joka sämplää Pink Floydin 'On the Runia' ei voi olla läpeensä paha.

Klasari-curious

Siinä termi, jolla saattaisin kuvata itseäni, mikäli joku sattuisi kysymään suhdettani länsimaiseen taidemusiikkiin. Kaltaiselleni populaarimusiikin kuohkeissa mullissa kasvaneelle ihmiselle klassinen musiikki (termin laajimmassa merkityksessä) näyttäytyy helposti massiivisena, hiukan pelottavanakin möykkynä, josta on hirvittävän hankala saada otetta. Aina välillä möhkäleen kyljestä tunkee kuitenkin esiin pieniä ulokkeita, joista voi yrittää napata kiinni. Omalla kohdallani tällaisia ovat olleet esimerkiksi valikoidut otokset J.S. Bachin, Igor Stravinskin ja Maurice Ravelin tuotannoista. Nämäkään eivät kuitenkaan ole sysänneet minua siihen pohjattomaan jäniksenkoloon, jossa jokainen löytö johtaa viiteen uuteen ja musiikkiin tutustuminen käy kuin itsestään.

Viimeisin kädensijani länsimaisen taidemusiikin hahmottomassa järkäleessä ei ole sekään vielä toistaiseksi poikinut jatkoa, mutta siitä viis, sillä se riittää minulle itsessään tällä erää varsin hyvin. Kyseessä on Jukka-Pekka Sarasteen ja Toronto Symphony Orchestran levytys Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksesta. Levyllä on mukana myös venäläisen Musorgskin luultavasti tunnetuin aikaansaannos Yö autiolla vuorella, joka kuuluu niihin klasariklassikoihin, joita länsimainen ihminen ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Hyvänä esimerkkinä tästä on oma ensikosketukseni 1800-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneen Musorgskin musiikkiin. Se tapahtui viitisentoista vuotta sitten, ehkäpä hieman yllättäen Super Nintendon ohjain kourassa. Mainion Earthworm Jim -pelin tulikivenkatkuisessa kakkoslevelissä infernaalista tunnelmaa luotiin nimenomaan Yö autiolla vuorella -teoksen alkutahdeilla.



Mutta takaisin Näyttelykuviin. Olen yrittänyt selvittää miksi tämä kyseinen teos nappasi minut otteeseensa niin vahvasti, että sitä tulee soitettua jatkuvasti. Yksi syy saattaa olla se, että Näyttelykuvissa musiikki tarjoillaan lyhyinä, helposti hahmotettavina palasina, jotka usein sidotaan yhteen toistuvalla 'Promenade'-teemalla. Alun perin pianosarjaksi sävelletty teos on saanut inspiraationsa Musorgskin ystävän, arkkitehti Viktor Hartmannin piirroksista ja akvarelleista. Tästä tulee tietenkin myös nimi Näyttelykuvia. Toistuvat 'Promenade'-osuudet kuvaavat näyttelyvieraan siirtymistä taululta toiselle. Toisto lieneekin tässä juuri se olennainen elementti. Kun teosta kuuntelee ensi kertaa, auttaa vähän väliä ilmoille kajahtava ja näin nopeasti tutuksi tuleva 'Promenade'-teema kuulijaa pysymään kärryillä.

Toinen syy lienee musiikin häpeilemätön romanttisuus, sekä sen nopeasti tunnelmasta toiseen muuntautuva luonne. Välillä liikutaan ylvään majesteetillisissa tunnelmissa, välillä taas musiikissa on uhkaavaa vaaran tuntua. Ensin se on leikkisää, sitten traagista. Tylsää hetkeä ei Näyttelykuvien parissa ehdi syntyä.

Mutta kuten mainitsin, toistaiseksi Näyttelykuvien diggailu ei ole johtanut mihinkään muuhun. Ei sillä, että olisin mitenkään aktiivisesti seurannut siitä saamaani inspiraatiota uuden musiikin metsästämisessä. Olen kuitenkin alkanut epäillä omaa äänitekeskeistä lähestymistapaani. Ehkäpä paras tapa tutustua klassiseen musiikkiin olisi sittenkin konserteissa käyminen. Kehotanhan aina itsekin jazzmusiikista kiinnostuneita hakeutumaan johonkin, missä jazzia soitetaan livenä. Jazz on parhaimmillaan siinä hetkessä, kun se syntyy ja oletan, että klassinen musiikki lienee enemmän edukseen konserttisalissa, kuin keskinkertaisten kotistereoideni suodattamana.

Eli Spotify auki ja RSO:n kalenteria selaamaan!

Siis kuka al häh?

No Salem Al Fakir tietty! Mikäli nimi ei sano mitään, älä panikoi – se tuntuu olevan kovin yleistä Pohjanlahden tällä puolella. Länsinaapurin mainio multi-instrumentalisti on pysynyt hämmästyttävän kauan salassa suurelta osalta suomalaisia, vaikka esiintyikin täällä viime kesänä peräti kolme kertaa. Keikkapaikkoina olivat tuolloin Tammisaari, Pietarsaari ja Maarianhamina, mikä selittänee sen, ettei sana al Fakirista ole levinnyt kovin tehokkaasti ainakaan maamme suomenkielisen väestön keskuudessa. Nyt salaisuus on kuitenkin paljastunut, sillä Helsingin Sanomatkin noteerasi artistin tulevan Helsingin vierailun. Salem Al Fakir nähdään siis 1. joulukuuta Korjaamolla Bloggpriset 2010 -palkintogaalassa. Lippujen hinnatkaan eivät päätä huimaa.



Lisää ruotsalaisen artistin musiikkia löytää tietenkin ruotsalaisesta musiikkipalvelusta. Heja Sverige!