Tiger Lillies Korjaamolla

Kun nyt kerran kökötän uudenvuodenaattona kotisohvalla kettumaisen flunssan kourissa, ajattelin että voisin samalla vaikka purkaa muutaman päässä pyörivän ajatuksen virtuaaliselle paperille. Ensimmäisenä on pakko kirjoittaa yhdestä menneen vuoden vaikuttavimmasta keikasta. Itse asiassa sana keikka tuntuu tämän performanssin kohdalla törkeältä vähättelyltä, sillä kyseessä oli hyvin kokonaisvaltainen teatterillinen esitys.

20-vuotista uraansa juhlistava Tiger Lillies vei yleisönsä pitkälle matkalle läpi yönmustalla huumorilla väritetyn maailmansa, jonka kansoittamien prostituoitujen, sirkusfriikkien, juoppojen, lobotomiapotilaiden ja kuppaisten merimiesten traagiset kohtalot väliin naurattivat ja väliin saivat palan nousemaan kurkkuun. Klovnimaskissa tuttuun tapaansa esiintynyt keulahahmo Martyn Jacques ei yleisön kanssa turhia turissut, mikä auttoi säilyttämään esityksen vahvan teatterillisen illuusion. Esiintyessään trio tuntui todella olevan osa sitä maailmaa ja kuvastoa, joista heidän laulunsakin kertoivat.

Iso vaikutus tunnelmaan oli luonnollisesti myös yhtyeen soinnilla; pystybasso, perkussiot ja kitara/haitari/piano, riippuen kappaleesta, muodostivat perusyksikön, jonka yllä Jacquesin falsetti hoilotti nyrjähtäneitä tarinoitaan. Lisämausteita saatiin basisti Adrian Stoutin ujelluttaessa välillä sahaa, välillä thereminiä. Myös rumpali Adrian Huge riemastutti hyvin epätavanomaisella lyömäsoitintyöskentelyllään ja laulujen kertomuksia hauskasti värittäneellä mimiikallaan.

Vaikka Tiger Lillies -originaalit, kuten 'Banging in the Nails' ja 'Gin' upposivatkin täysillä, jäi esityksestä kuitenkin päällimmäisenä mieleen trion riipaisevan kaunis versio 'My Funny Valentine'-standardista. Voisin jopa tässä julistaa, etten ole kyseisestä klassikosta kuullut toista niin koskettavaa esitystä ikinä. Että sori vaan Chet Baker, Ella Fitzgerald ja The Miles Davis Quintet. Teidät on päihittänyt kolme brittiä, jotka yleensä laulavat eläimiin sekaantumisesta, takapiha-aborteista, sukupuolitaudeista ja muista hilpeyksistä.

Mikäli Tiger Lillies saadaan jossain vaiheessa uudelleen Suomeen, aion ehdottomasti olla ensimmäisten joukossa lippuluukulla.

Benny Golson UMOn vieraaksi

UMO julkisti tänään kevään 2010 ohjelmansa, joka pitää sisällään muutamia kiinnostavia konsertteja. Ylitse muiden nousee ehdottomasti legendaarisen Benny Golsonin vierailu UMOn solistina Savoyssa 15.4. 80-vuotias tenorisaksofonin jättiläinen tunnetaan ehkä parhaiten Art Blakey & The Jazz Messengersin riveistä sekä sellaisten jazzstandardien, kuten 'Whisper Not', 'Along Came Betty' ja 'Killer Joe' säveltäjänä. Otin samantien tiedotteen luettuani kuunteluun Golsonin uuden albumin New Time, New 'Tet ja vielä tuntuu pappa jaksavan hönkiä pilliinsä entiseen malliin! Hienoa, että vielä on mahdollista nähdä näitä vanhempia herrasmiehiä lavalla elävänä (no pun intended!). Seuraavaksi sitten Sonny Rollins, eikö vaan UMO?

Jazzia Korjaamolla x 2

Pääsin kuluneen viikon sisällä peräti kahteen otteeseen tutustumaan Kulttuuritehdas Korjaamon vaunusaliin keikkapaikkana. Konserttien pääosissa loistivat tenorisaksofonistit Timo Lassy ja Olli Ojajärvi, kumpikin omalla tyylillään.

Lassy orkestereineen oli vetänyt vaikuttavan kokoisen vaunusalin täyteen innostunutta yleisöä. Täytyy sanoa, että olin jopa hieman yllättynyt, kun näin pitkät jonot, jotka hitain sykähdyksin katosivat Korjaamon ovista sisään. Mitä suurempi yleisö suomalaisesta jazzista kiinnostuu, sen parempi tietenkin ja Lassyn tanssittava, bluesia tihkuva hard bop vetikin paikalle kiihkeimpien jazzin ystävien lisäksi myös runsaasti puolituttuja sekä täysin uusiakin tuttavuuksia. Olikin ilo seurata täyden vaunusalin palkitsevan maukkaimmat soolot aidosti spontaaneilla aplodeilla ja muutenkin eläytyvän musiikkiin koko olemuksellaan.

Suurin kiitos tästä kuuluu luonnollisestikin Timo Lassylle ja hänen orkesterilleen, joka piti yleisön otteessaan uskomattoman intensiivisellä ja svengaavalla soitollaan. Solisteina loistivat Lassyn lisäksi erityisesti pianisti Giorgios Kontrafouris, trumpetisti Jukka Eskola sekä nuori pasunisti Kasper Sarikoski. Bändin esitys oli niin aseista riisuvan erinomainen, että mukanani tuomat, täysin jazzummikoiksi tunnustautuneet ystävänikin lähtivät keikalta aivan haltioissaan. Itse jäin vielä vaunusaliin viihtymään Ricky Tick -tiskijukkien ja virvoitusjuomien avittamana, kunnes valomerkki ajoi Töölön yöhön.

Toissailta tarjosikin sitten hyvin toisella lailla painottuneen jazzelämyksen, kun Korjaamoon kotiutunut UMO esiintyi solistinaan Olli Ojajärvi. Konsertissa kuultu materiaali oli pääosin Ojajärven omaa käsialaa, kappaleita Ricky Tick Recordsin hiljattain julkaisemalta trio-albumilta Out of Mind. Lisäksi kuultiin sävellyksiä Mikko Hassiselta, joka toimi myös konsertin materiaalin sovittajana sekä orkesterinjohtajana.

Kontrastina edellisen viikonlopun hikiselle ja sielukkaalle klubi-illalle tarjoili UMO nimenomaan konsertin - siis tilaisuuden jossa musiikista nautiskeltiin tuolilla istuen ja valkoviiniä lipittäen. Ja minä ainakin nimenomaan nautiskelin. Solistien vakuuttavuudesta huolimatta päällimäisenä mieleeni jäi Hassisen taidokas ja mielikuvituksellinen sovitustyö. Tämä voi johtua siitä, että käyn parhaillani läpi lievää sovituskuumetta, jota lääkitsen tehtailemalla omia amatööriversioitani standardikappaleista. Pitäähän sitä ihmisellä harrastuksia olla. Joka tapauksessa Hassisen järjestelemät sävelet putoilivat tajuntaani sen verran nautinnollisesti, että taidanpa ottaa asiakseni hankkia herran UMOn kanssa tekemän Traveller -albumin ensi tilassa.

Jos musiikki oli muuttunut sitten Lassyn vedon, niin oli muuttunut tilakin. UMOa varten vaunusali oli supistettu puoleen ja suurin piirtein siinä, missä viime viikonloppuna hetkuin Lassyn ja kumppanien rytmien tahdissa, kohosi nyt katsomo, joka osoitti toisessa päässä olevaa lavaa kohden. Lavan ja katsomon välissä oli vielä muutamia pöytiä, joiden avulla tehdasmaiseen halliin oli onnistuttu loihtimaan häivähdys klubitunnelmaa. Mielestäni varsin onnistunut muodonmuutos.

Korjaamon vaunusali on nyt siis epävirallisesta tarkastettu ja saa ainakin minulta hyväksyvän SFAKOJ (Suitable For All Kinds Of Jazz) -leiman.

Juhlaviikot alkoi, ahdistaa

Tänään on Helsingin Juhlaviikkojen ensimmäinen päivä ja koen sen johdosta lievää ahdistusta. Äkkiseltään muutaman viikon pituinen massiivinen kaupunkifestivaali saattaa vaikuttaa hyvältäkin idealta. Helsinkiin saapuu suuri joukko maailmanluokan artisteja sekä taiteilijoita ja konsertteja, esityksiä ja erinäköisiä tapahtumia on varmasti lähes jokaiseen makuun. Miksi ihmeessä siis valitan, saatatte kysyä?

Voin selittää ahdistukseni lähteen. Kävisin hyvin mielelläni kuuntelemassa Wilcoa, Paquito D'Riveraa, Joshua Redmania, Jazzanovaa, Ricky Tick Records Sound Bashia, Jukka Perkon Akseli Afrikassa -projektia, Verneri Pohjolaa ja Tuomo Prättälää, K3 Kimmo Pohjonen & Sami Kuoppamäki feat. Timo Kämäräinen -projektia ja monia muitakin esiintyjiä. Saattaisin tähän kyetäkin, mikäli konsertit olisivat ripoteltuna pidemmälle ajanjaksolle. Parin viikon sisään ahdettu paljous tarkoittaa sitä, ettei minulla yksinkertaisesti ole varaa käydä kuin harvoilla ja valituilla keikoilla. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saatan mennä Viapori Jazziin ihmettelemään Jukka Perkon mielenkiintoista multimediaproggista (erityisen voimakkaasti minua vetää sinne ylivoimainen perkussiotiimi Teppo Mäkynen & Jaska Lukkarinen) ja niin, onhan meille taloudellisesti rajoittuneille aina Art goes kapakka! Pientä lohdutusta tarjoaa myös tieto siitä, että Wilcon keikka on loppuunmyyty, joten sen missaaminen ei ole enää omissa käsissäni.

Taide kuuluu kaikille, mutta joillekin se taitaa kuitenkin kuulua enemmän kuin toisille.

Menneeseen ei ole paluuta

Yritin eilen erään ystäväni suosituksesta tehdä matkan menneisyyteeni ja innostua Dream Theaterin uudesta Black Clouds & Silver Linings-albumista. Fanitin kyseistä tekniikkaprogehirviötä lukioaikoina todella rankasti, mutta sittemmin kiinnostukseni harhaili muualle, jossa se on näihin päiviin saakka pysynytkin. Onkin ollut jännittävä huomata, kuinka eräs ystäväni on viimeisen vuoden aikana hurahtanut Dream Theaterin kompleksiseen progemetallikikkailuun. Hän kehui minulle eilen uutta DT-levyä niin, että pakkohan sille oli antaa mahdollisuus, varsinkin kun uusien levyjen tsekkailu näin Spotify-aikakautena on niin naurettavan vaivatonta.

Kuunneltuani levyn läpi (myönnetään, skippasin ällöamerikkarockballadi "Witherin" yli) en voi muuta sanoa, kuin että mennyt olkoon mennyttä. Dream Theaterin musiikki ei vain yksinkertaisesti ole enää minua varten. Saatanpa joskus vielä kuunnella mielestäni bändin parasta levyä Images and Wordsia tai jopa A Change of Seasonsia, mutta siinäpä se. Black Clouds & Silver Linings näyttäytyi minulle kokoelmana teennäistä mahtipontisuutta pullistelevia tekniikkaharjoituksia, jotka eivät onnistuneet koskettamaan tai kutkuttamaan mitään oleellista osaa minussa. Entisenä DT-fanaatikkona olin kuullut kaiken mitä levyllä oli tarjota useita kertoja jo vuosia sitten. Kaiken lisäksi en edelleenkään voi sietää vokalisti James LaBrien vaivalloista ja valittavaa lauluääntä. Ai niin ja Mike Portnoyn "örinät" levyn avausraidalla olivat yksinomaa noloa kuunneltavaa.

Voi tietenkin olla, että jos kuuntelisin Black Clouds & Silver Liningsin muutamia kertoja uudelleen, saattaisin olla näistä asioista toistakin mieltä. Elämä on kuitenkin siihen aivan liian lyhyt. Maailma on täynnä kiinnostavaa musiikkia ja priorisoinnin tärkeyttä näissä asioissa on mahdoton painottaa liikaa.

Sinivalkoiset trumpetit

Hölmö otsikko johtuu siitä, että viimeisen kuukauden aikana kaksi koviten tajuntaani iskenyttä levyä ovat molemmat kotimaisten trumpetistien tuotoksia ja vieläpä hyvin erilaisia sellaisia.

Ensimmäinen on Verneri Pohjolan, tuon Suomen Miles Davisin, upea debyyttisooloalbumi Aurora, joka liikkuu luontevasti jousikvartetin säestämistä mietiskelevistä sävelteoksista vapaaseen improvisaatioon ja jopa fuusiohenkisiin tunnelmiin. Pohjola on todella taitava säveltäjä ja useat levyn melodioista ovatkin pysäyttävän kauniita. Suurimman vaikutuksen tekee ehkä kuitenkin hänen tapansa käsitellä trumpettia. Pohjolan soitosta kuulee, että hän on kiinnittää erityistä huomiota soundiinsa ja on onnistunut löytämään oman äänensä instrumentilla. Paikoin hänen sointinsa on huilumainen, pehmeä ja suhiseva, ja paikoin repivä, mutta silti täyteläinen. Ennen kaikkea se on aina persoonallinen.

Toinen kovassa kuuntelussa ollut levy on Jukka Eskolan, tuon Suomen Freddie Hubbardin, niin ikään debyytti Jukka Eskola vuodelta 2005. Jos Pohjolan albumi on ennen kaikkea kuuntelumusiikkia, jota ei ehkä laittaisi soimaan esimerkiksi illanistujaisissa, on Eskolan esikoinen ladattu sellaisella groovella, että sitä kuunnellessa alkaa väkisinkin jalka tai jokin muu valinnainen ruumiinosa taputtamaan tahtia. Jukkis Uotilan lämpimät Rhodes-matot, Antti Lötjösen funkyt kontrabassolinjat, Teppo Mäkysen svengaava komppityöskentely sekä Eskolan ja saksofonisti Timo Lassyn soolot tekevät tästä albumista äärimmäisen nautittavaa kuunneltavaa. Musiikin hard-bop -ydin on puettu tyylillisesti monimuotoiseen asuun, jossa on vaikutteita niin sambasta, afrobeatista, funkista, kuin house- ja jungle/drum'n'bass-musiikeistakin. Jos The Five Corners Quintet tai vaikkapa Timo Lassyn soolotuotanto maistuu, niin suosittelen ehdottomasti myös Eskolan sooloon tutustumista.

Elinten vaihtelua Juttutuvassa

Kävin eilen pitkästä aikaa Rytmihäiriöklubilla Juttutuvassa. Illan musiikista vastasi The Organ Traders niminen urkutrio, joka oli Jimmy Smithinsä ja Jack McDuffinsa sisäistänyt, ehkä jopa liiankin hyvin. Bändissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei sillä ollut myöskään tarjota mitään uutta. Urkuri Saku Järvisen sanoin "ruotsalaista sähköurkumusiikkia" (Järvinen soitti länsinaapurissa valmistettua Nord C1-urkua) esittänyt yhtye kyllä svengasi ja kuultiinpa Järviseltä ja kitaristi Henri Marjamäeltä muutama oivallinen soolokin. Esikuvilleen hyvin uskollinen ilmaisu pudotti bändin kuitenkin ikävästi retro/museo-kategoriaan. Tämä tuskin on ongelma, jos rakastaa yli kaiken 1950-60 -lukujen urkujazzia, mutta minun korviini musiikki oli hieman liian geneeristä.

Iltaan kuului kuitenkin pieni yllätys, kun lavalle astuivat Reiska Laine ja tuntemattomaksi jäänyt naispuolinen tenorisaksofonisti, joka on ilmeisesti tulossa kesän Pori Jazzeille esiintymään. Tämän porukan soittama "Watermelon Man" oli mukavaa vaihtelua, mutta mitään huikeita jameja ei tilanteesta kuitenkaan kehittynyt. Lisäksi Laine paukutti rumpuja jostain syystä todella kovaa hukuttaen etenkin saksofonin alleen ja saaden jotkut yleisössä pitelemään korviaan.

Rytmihäiriöklubin isäntä Markus Partanen oli myös harvinaisen kujalla. Hän saapui paikalle myöhässä, jätti lauseita kesken ja unohti kokonaan esitellä lavalle tuomansa saksofonistin. Ehkäpä Pori Jazz -hommat rokottavat jo miehen aikaa ja keskittymistä sen verran, ettei aina voi olla skarpeimmillaan.