Super Janne

Kerroin jokin aika sitten aikeistani perehtyä kotimaiseen rap-musiikkiin, joka on pitkään ollut minulle melko hämärää aluetta. Kiinnostus nimenomaan suomenkieliseen räppiin heräsi Jätkäjätkien uuden levyn myötä, mutta se oli lopulta Kemmuru, joka teki suurimman vaikutuksen. Tykästyin Aksimin, Jodarokin ja J-Lainin rehellisen suomalaiseen, vaan ei junttimaiseen meininkiin niin, ettei vähään aikaan oikein muuta tullut kuunneltuakaan. Näin siis uusien rap-artistien bongailu jäi myös hetkeksi telakalle.

Nyt huomioni on kuitenkin kaapannut Kemmurunkin levyillä vieraillut Super Janne, jonka uusi albumi Munkkisaari julkaistaan 23.6.2010. Janne Vakkilaisena siviilielämässään tunnettu räppäri/tuottaja suosii ainakin sinkkubiisinsä 'Kaikki muuttuu' perusteella taustoissaan letkeää ja orgaanista, 1970-luvun suuntaan nyökkäilevää soundia. Super Jannen riimittely kuulostaa mukavan sulavalta ja lisäbonuksena hänellä on vielä varsin sielukas lauluääni.

Tästähän voisi helposti kehkeytyä uusi suosikki! Ja jos Super Janne teki vaikutuksen sinuunkin, niin ensi keskiviikkona olisi mahdollisuus nähdä artisti lavalla levyjulkkarikeikalla Club YK:ssa.

Flow 2010 julkisti lopullisen ohjelmansa

Helsingissä elokuussa järjestettävä Flow-festivaali on nyt lyönyt lukkoon artistikiinnityksensä. Viimehetken lisäykset antoivat jo valmiiksi maukkaalle esiintyjäkaartille herkullisen kuorrutuksen, kun mukaan saatiin mm. Outkastin toinen puolisko Big Boi ja uusi Suomi-suosikkini Kemmuru. Yhdysvaltalainen Wovenhand sen sijaan on perunut esiintymisensä.

Big Boin tyylinäyte:

Ja Kemmuru perässä:

Muita lisäyksiä ovat ulkomaiset Caribou ja Magnetic Man sekä kotimaiset Uusi Fantasia, Islaja, Dinosauruxia ja Ville Leinonen, muutamia mainitakseni. Mielenkiintoiselta vaikuttaa myös kitaristi Kalle Kaliman soolokonsertti, joka kantaa nimeä Pentasonic. Hienoa, että festivaali panostaa myös hieman härömpään musiikilliseen ilmaisuun!

Ja yllämainitut kiinnityksethän ovat tosiaan vain jäävuoren huippu - pinnan alla kimaltelevat mm. Air, Broken Bells, Jimi Tenor & Tony Allen, M.I.A., Timo Lassy Orchestra w/ José James, Jónsi, Mulatu Astatke ja Ricky-Tick Big Band.

Julistan täten olevani virallisesti innoissani.

Festivaalin koko ohjelman voi tarkastaa täältä. Ja liput voi hankkia täältä. Elokuuta odotellessa voi tunnelmaan virittäytyä Flow 2010 -soittolistan avulla. Tätä ei sovi missata!

Sormiot? Mitkä v*tun sormiot?!?

Kuten otsikosta saattaa jo päätellä, en voi sietää sormio-sanaa. Järjellistä perustelua inholleni on hankala löytää, mutta yritän selittää kantani parhaani mukaan. Ensinnäkin, voisin antaa sanan olla, mikäli sitä käytettäisiin ainoastaan kuvaamaan urkujen (sormio & jalkio) ja ehkä harmonikkojen koskettimistoja. Näissä tapauksissa sormio-sanan käyttö tuntuu jokseenkin luontevalta, vaikka tuokin yhä mieleeni jonkin kiinalaisen sormiraudan tai pikkuriikkisen sormeen sidottavan kravatin.

Ärsyttämään sana rupeaa toden teolla, kun musiikkitoimittajat korvaavat sillä koskettimet-sanan tapaan: "Seppo Kantonen, sormiot". Aaaaaargh! Jukka Hauru on erityisesti kunnostautunut tällaisessa sormioviljelyssä ja olenpa kuullut s-sanan lipsahtavan Markus Partasenkin huulilta. Tiedän, että sanan käytön puolesta voi varmasti esittää useita hyviäkin argumentteja, onhan se toki sanana suomalaisempi ja näppärämpi, kuin esimerkiksi kosketinsoitin. Suurin ongelma sormio-sanan kanssa (siis sen lisäksi että se nyt vaan kuulostaa ja näyttää aivan helvetin ärsyttävältä!) lienee kuitenkin se, ettei sitä käytä oikein kukaan muu kuin musiikkitoimittajat. Vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään ilmoittavan soittavansa sormioita? Tai kehuvan, että olipa taitava sormionsoittaja? Voin toki olla väärässäkin, mutta sanan tunkeminen keikka-arvioihin sun muihin haiskahtaa mielestäni toimittajien omahyväiseltä erikoisuudentavoittelulta ja väkinäiseltä kielen "rikastuttamiselta".

Asiasta saa olla eri mieltä. Ja lopuksi hieman luovaa kosketintyöskentelyä. Sormioksi suostuisin tämän videon instrumenteista kutsumaan korkeintaan Mr. Duken pikkuista sormisymbaalia.

Suomirap, missä menet?

Asa & -etuliitteen nimestään pudottanut Jätkäjätkät on tuoreella Ykstoist ykstoist -albumillaan herättänyt minussa pienoisen suomirapin janon. Ongelmani on, etten ole pitkiin aikoihin oikein seuraillut mitä kotimaisen puhelaulumusiikin saralla on tapahtunut. Jätkäjätkät ei varmastikaan kaikkine balkan- ja reggae-vaikutteineen ole edustavin mahdollinen suomirap-porukka, mutta jostainhan se tämäkin matka on aloitettava. Jos siis tulee mieleen tarkastamisen arvoisia artisteja, niin suosituksia otetaan kernaasti vastaan.

P.S. Kuin tilauksesta Kemmuru tarjoaa uutukaisensa Meiltä puuttuu kaikki ilmaisena latauksena kotisivuillaan. Käytän siis häikäilemättä tilaisuuden hyväkseni ja aloitan kotimaisen rapmusiikin tilan kartoittamisen näillä eväillä.

Bongaa levyt!

Tein jokin aika sitten blogiini uuden ylätunnisteen, jota varten kuvasin läjän CD-levyjä. Ajattelin, että olisi hauska katsoa, kuinka monta levyä tuosta sekamelskasta on tunnistettavissa. Osahan noista nyt on niin hyvin esillä, että riittänee, kun lukaisee nimen kannesta. Onneksi seasta löytyy muutama hiukan kinkkisempikin bongattava.

Koska kyse on vakavasta, veren maku suussa käytävästä kilpailusta, on voittajalle luonnollisesti luvassa myös palkinto. Eniten CD-kansia tunnistanut saakin valita kuvan levyistä yhden, jonka posti sitten kuljettaa kotiovelle asti läpi sateiden, tuiskujen ja tuhkapilvien.

Vastausaikaa on tästä hetkestä laskien viikko ja vastaukset voi laittaa sähköpostilla osoitteeseen ami.vuorinen@helsinki.fi.

Mikko Innanen: F60.8

Tiedän hyvin, että olen enemmän kuin hitusen myöhässä tämän kanssa. Saksofonisti Mikko Innasen sooloalbumi F60.8 ilmestyi nimittäin jo vuonna 2007. Törmäsin siihen itse kuitenkin vasta muutamia kuukausia sitten ja minun on siitä asti pitänyt kirjoittaa levystä jotain. Sopivaa hetkeä ei ole vaan ennen tätä sattunut kohdalle.

Löysin kryptisesti nimetyn F60.8:n Spotifysta etsiessäni palvelusta Mikko Innanen & Innkvisition tuotantoa. Olin lukenut albumista arvostelun ja osasin siksi odottaa jotain vielä vallattomasti rönsyilevää Innkvisitiotakin omalaatuisempaa. Lähdin kuuntelemaan levyä kuitenkin suurin varauksin, sillä ennakkotietojen mukaan se vaikutti ehkäpä hieman liian avantgardelta makuuni. Olinkin siis melko varma, etten tulisi olemaan erityisen innoissani kuulemastani. Tässä olin tietenkin täysin väärässä. Kun avausraita 'Down The Drain' oli soinut kymmenisen sekuntia, olin koukussa. Kuuntelin levyn alusta loppuun siltä istumalta.

Kilinää, kolinaa, suhinaa, likaiselta kuulostavia saksofoneja, satunnaisuuden ja säännöllisyyden rajalla tasapainoilevia rytmejä, melua, ääniä vailla näkyvää päämäärää. F60.8 on kaikkea tätä ja paljon muutakin. Välillä Innanen keskittyy melodioihin, jotka risteilevät usein alla pulppuilevan, epämääräisen rytmipohjan kannattelemina. Paikoin kaiuttimista säteilevä ääni taas on niin ulkona melodian, rytmin ja harmonian muodostamalta pelikentältä, että mikäli musiikki halutaan määritellä perinteisesti näiden elementtien kautta, herää kysymys onko tämä musiikkia lainkaan? Jos minulta kysytään, niin on. Ehdottomasti. Ja vieläpä poikkeuksellisen väkevää sellaista.

Vasta kun hankin F60.8:n CD:llä, minulle valkeni, kuinka albumi on tehty. Olin kuvitellut, että Innasen käytössä on ollut sekvenssereitä, efektilaitteita ja muutakin elektroniikkaa, mutta ei. Kaikki äänet, muutamia kenkien kopsumisia ja nauhasuhinoita lukuun ottamatta on tuotettu saksofoneilla. Innanen oli äänitellyt soittoaan kotonaan laitteistolla, jota voi parhaiten kuvata käsitteellä lo-fi. Näiden äänitysten ei ollut tarkoitus päätyä muiden kuultavaksi, saati sitten levykaupan hyllyyn. Innanen kuitenkin soitti niitä Ilma Recordsin Pekka Tuppuraiselle, joka innostui, editoi ja miksasi niistä kokonaisuuden ja julkaisi sen.

On hyvin vaikea erotella, mikä tässä levyssä saa minut uppoutumaan sen maailmaan niin, että sen kuuntelemista on vaikea keskeyttää. Joissain kappaleissa on samanlaista hypnoottisuutta, kuin loputtomalta tuntuvaa kopiomäärää työstävässä kopiokoneessa, jonka mekaanisen toiston ääniraita muotoutuu lopulta kuulijan päässä jännittäväksi rytmiseksi luupiksi. Innanen käsitteleekin saksofonejaan kuin koneita, joita ne tietyssä mielessä ovatkin. Suhteellisen nuori soitin tuo monimutkaisine mekanismeineen, aukeavine ja sulkeutuvine läppineen ja messinginhohtoineen ainakin minulle mieleen steampunkina tunnetun tieteiskirjallisuuden alalajin ja sen kuvastolle tyypilliset, höyrykoneesta johdetut mekaaniset vempaimet. Jotain tästä teollista vallankumousta romantisoivasta genrestä välittyy myös itse musiikkiin ja F60.8:aa voisikin hyvin kuvata termillä industrial, ellei sen nimistä lokeroa olisi jo varattu hieman erityyppiselle musiikille.

Ajattelin alunperin kirjoittaa, että tätä levyä ei voi ihan kaikille suositella. Hieman pohdittuani asiaa tulin kuitenkin täysin päinvastaiseen tulokseen ja suosittelenkin siis F60.8:aa jokaiselle musiikkimakuun, ikään, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan epäolennaiseen seikkaan katsomatta. On todennäköistä, että osa ei voi yksinkertaisesti sietää sitä, mutta osa saattaa hyvinkin rakastua siihen. Niin kävi kaikista ennakkoasenteistani huolimatta minullekin.

Jatsikasta kesäpäivää

Päätin näin kauniin kesäpäivän kunniaksi raapaista kasaan Spotify-soittolistan. Eli jazzia olisi tarjolla ja nimenomaan sieltä kadun aurinkoisemmalta laidalta. Eli ei sisällä freetä/kolinaa/synkistelyä. Eikä Summertimea.

1. Stan Getz - Balanco No Samba

2. Horace Silver - The Back Beat

3. Bill Evans - Alice In Wonderland

4. Sonny Rollins - St. Thomas

5. Quincy Jones - Hard Sock Dance

6. Duke Ellington & Coleman Hawkins - Limbo Jazz

7. Cannonball Adderley with Bill Evans - Toy

8. Art Blakey & The Jazz Messengers - Pensativa

9. Timo Lassy - Buzz Beater Stomp

Soittolistaan pääsee käsiksi tästä.