Uutuuksia Ricky-Tick Recordsilta

Viime vuosina on murehdittu urakalla musiikkiteollisuuden tulevaisuutta. Levymyynnit laskevat, nettipiratismi rehottaa ja yhä harvemmat tuntuvat haluavan maksaa musiikin kuuntelemisesta. Tämän lisäksi perinteinen levy-yhtiö on alkanut näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta ja kankealta kanavalta musiikin julkaisemiseen. Tänä päivänä levy-yhtiön tuleekin menestyäkseen tehdä paljon muutakin, kuin vain julkaista ja markkinoida äänilevyjä. Sillä pitää olla linja, profiili, brändi, sielu, jos sallitte. Sen tulee jättää jälkensä itse tuotteeseen niin, että kuluttajalle käy selväksi, ettei levyä, saati sille tallennettua musiikkia, olisi olemassa ilman levy-yhtiön luovaa panosta.

Antti Eerikäisen kipparoima Ricky-Tick Records täyttää edellä mainitut tunnusmerkit paremmin kuin hyvin. Siitä onkin tullut ainakin minulle juuri se levy-yhtiö, jonka jokainen uusi julkaisu on tsekattava, soitti itse levyllä kuka tahansa. Tämä johtuu nimenomaan yhtiön merkittävästä panostuksesta bisneksen luovaan puoleen, kuten kansitaiteeseen ja uusien projektien ideointiin. Ricky-Tickillä tunnutaan kiinnittävän erityistä huomiota joka ikiseen julkaisuun ja tuloksena onkin lähes poikkeuksetta tuote, joka kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja mikä tärkeintä, josta musiikinystävä on valmis maksamaan rahaa.

Povo: The Yellow of the Sun in You

Aina ei kuitenkaan Eerikäisen ja kumppanien midaan kosketuskaan voi puhdasta kultaa tuottaa. Tanskalaisen Povon Ricky-Tick -debyytti The Yellow of the Sun in You on nimittäin harmillisen epätasainen kokonaisuus. Trumpetisti Lars Vissingin ja DJ-tuottaja Anders Peter Andreasenin johtamalla poppoolla tuntuu olevan vaikeuksia päättää mihin suuntaan musiikkiaan veisi. Osa kappaleista svengaa tyylikkään retrohenkisesti ja osa taas kantaa mukanaan kaikuja nu-jazzin dominoimasta lähimenneisyydestä. Jostain syystä Povo tuntuu onnistuvan paremmin ensin mainituissa, vaikka levyn parhaimmistoon kuuluva, vetävästi napsuva ja veikeillä vaskikuvioilla kuorruteltu Bob Dylan -versiointi 'It's All Over Now Baby Blue' jälkimmäiseen ryhmään luetaankin.

Parhaimmillaan Povo onkin oikein hyvä. Albumin nimeä kantava, tyylikkään savuinen balladi 'The Yellow of the Sun in You' ja veteraanilaulaja Andy Beyn tulkitsemat 'Try to Use This Argument on Your Bank Manager' ja 'Instead of Being Bold About It' ovat kaikin puolin onnistuneita kappaleita. Ikävä kyllä vaa'an toisella puolella painavat konemaisen biitin väkinäisesti kuljettama 'In the Morning' ja Beyn vokaalitaiteilusta huolimatta tylsästi junnaava 'Celestial Blues'. Vähemmän onnistuneissa kappaleissa soolot ovat usein valonpilkahduksia, joiden ansiosta sormi pysyy poissa skippausnapilta ainakin hetken verran. Etenkin pianisti Heine Hansenin soittoa on ilo kuunnella, nostaahan hän mainiolla soolollaan 'What Not to Do' -kappaleen uudelleenkuunteluarvoa tuntuvasti.

The Yellow of the Sun in You ei missään nimessä ole huono levy. Muutama heikompi kappale, tyylillinen kahtiajakoisuus ja ehkäpä myös kolmen eri vokalistin käyttäminen tekevät siitä vain kovin rikkonaisen kokonaisuuden. Albumi onkin parhaimmillaan nautittuna omin käsin poimituissa palasissa, jolloin levyn helmet pääsevät kimaltelemaan vapaasti.

Ricky-Tick Big Band: Ricky-Tick Big Band

Jos Povon Ricky-Tick-avaus jättikin hieman toivomisen varaa, hyvittää levy-yhtiön viimeisin julkaisu kaikki toteutumattomat toiveet ja pienet pettymykset. Ricky-Tick Big Bandin samanniminen debyyttialbumi on alusta loppuun yhtä swingin ja svengin juhlaa. Dalindèon nokkamiehenä ehkäpä useimmille tuttu Valtteri Pöyhönen on säveltänyt levyllisen hienoa ja perinnetietoista, mutta silti rohkeasti eteenpäin katsovaa big band -musiikkia. Erityisen ilahduttavaa on, että hän ammentaa inspiraationsa reippaasti 1950-luvun tuolta puolen, mikä tuntuu olevan melko harvinaista tämän päivän jazzareille.

Itse big band koostuu maamme nuoremman polven huippusoittajista. Mukana on muiden muassa sellaisia nimiä, kuin Jaska Lukkarinen, Jukka Eskola, Kasperi Sarikoski, Kalevi Louhivuori, Timo Lassy, Antti Lötjönen ja Pope Puolitaival. Nuoren orkesterin veteraanijäsenenä häärää Antti Sarpila, joka tuo klarinetteineen saksofonisektion sointiin notkeaa swing-meininkiä. Kokonaisuudessaan Ricky-Tick Big Band kuulostaakin suorastaan upealta. Sen persoonallisen saundin esikuvat löytyvät ilman muuta big bandien kulta-ajan orkestereista, mutta itsetarkoituksellisesta retroilusta ei missään nimessä voida puhua. Pöyhönen ei apinoi Jimmie Luncefordin tai Benny Goodmanin orkestereiden tyylejä orjallisesti, eikä viime vuosisadan alkupuoliskon swing ole hänelle suinkaan ainoa innoituksen lähde. Myös Dalindèon Soundtrack for the Sound Eye -albumilta tuttu elokuvallinen ote on vahvasti läsnä Ricky-Tick Big Bandin musiikissa.

Levyn kahdeksasta kappaleesta on vaikea nostaa esiin suosikkeja, sillä täytepaloja ei alle neljänkymmenen minuutin kestoisella albumilla ole lainkaan. Musiikki svengaa pääasiassa reippaissa tempoissa, mikä tekee puolalaisen elokuvasäveltäjän ja jazzpianistin mukaan nimetystä 'Komedasta' ja ellingtonmaista eksotiikkaa huokuvasta 'Babelista' levyn ainoina balladeina entistäkin pysäyttävämpiä. Orkesteri on luonnollisesti myös pullollaan erinomaisia solisteja, jotka saavatkin Pöyhösen sovituksissa juuri sopivasti tilaa. Solistisista suorituksista erityisen mieleenpainuvia ovat Timo Lassyn muhkean baritonisaksofonin johdolla etenevä 'Easily Flammable' sekä Ari Jokelaisen hektinen alttosaksofonisoolo 'It's a Deal!'-kappaleessa.

Ricky-Tick Big Band on erinomainen esimerkki siitä, kuinka levy-yhtiö voi vielä tänä kotistudioiden ja omakustanteiden luvattuna aikana osoittaa olevansa korvaamaton ja luova osa musiikin tuotantoprosessia. Toivottavasti Valtteri Pöyhönen antaa muidenkin säveltäjien käyttää hyväkseen kokoamaansa orkesteria ja Ricky-Tick Big Band on vasta ensimmäinen pitkässä sarjassa Ricky-Tick Recordsin tuottamia, korkealaatuista big band -jazzia tarjoilevia albumeja.

Helsinkiin uusi jazzklubi

Ravintoloitsija Sedu Koskinen ja Jyrki "ex-Pori Jazz" Kangas avaavat entisen Mikadon tilalle uuden jazzklubin, joka on omaperäisesti ristitty Birdlandiksi. Helsingin Sanomien mukaan klubista tulee 350 asiakaspaikallaan kaupungin suurin. Tämä tuskin saa ketään haukkomaan henkeään, kun otetaan huomioon Helsingin tämän hetkinen jazzklubitilanne. Jyrki Kangas on myös paljastanut Hesarille muutaman jo varman ulkomaisen esiintyjäkiinnityksen. Näillä näkymin Birdlandissa kuullaan ainakin Esperanza Spaldingia, Al Fosteria, Cedar Waltonia ja Victor Lewisia. Konserttien lisäksi klubilla on tarkoitus järjestää myös jamitoimintaa.

Vaikka yleensä saan näppylöitä jo Sedu Koskisen nimen lukemisesta, on tästä uutisesta kyllä hyvin vaikea löytää valittamisen aihetta. Nimenomaan tätähän Helsingin jazzpiireissä on jo pitkään odotettu. No, ehkäpä nillitys alkaa, kun Birdland julkistaa pääsylippujensa hinnat. Toistaiseksi kuitenkin tähän uutiseen on syytä olla tyytyväinen. En olisi uskonut kirjoittavani näin koskaan, mutta antaa nyt mennä: Kiitos Sedu, kiitos.

Hangin' in the Treme

HBOn tuorein draamasarja on aikamoista nannaa musiikinystäville. David "The Wire" Simonin uutukainen Treme kuvaa elämää New Orleansissa kolme kuukautta hurrikaani Katrinan aiheuttaman hävityksen jälkeen. Rooleissa nähdään John Goodmanin ja Steve Zahnin kaltaisten suurempien nimien lisäksi myös The Wiresta tuttuja kasvoja. Varsinainen pääosa sarjassa lankeaa kuitenkin musiikille. Treme näyttää New Orleansin nimenomaan suurena musiikkikaupunkina ja toistensa ohi risteilevien tarinoiden keskiöissä ovatkin usein juuri muusikot.

Musiikkikohtaukset, joita on paljon, ovat pitkiä ja huolella toteutettuja, kuvattiin sitten hikistä klubikeikkaa tai vaikkapa second line -kulkuetta. Fiktiivisten soittajien lisäksi sarja vilisee myös oikeita muusikoita cameo-rooleissa. Neljässä ensimmäisessä jaksossa on nähty mm. Elvis Costello, Allen Toussaint, Dr. John, Ron Carter, McCoy Tyner ja Kermit Ruffins. Nyt sitten vaan odotellaan, että YLE saa Tremen liitettyä HBO-tarjontansa jatkoksi. Sitä ennen voi maistiaisen ottaa vaikkapa alla olevasta trailerista.

Farmers Market Jyväskylän Kesään! (Unohtakaa se Summer Jazz)

Ehdin tuossa hätäisesti julistaa, että Farmers Market soittaisi Summer Jazzeilla ensi kesänä. Kyseinen festivaali pitää kuitenkin välivuotta ja tapahtuma, jossa bändi soittaa, on nimeltään Jyväskylän Kesä. Kiitos man9 korjauksesta! Alla vielä alkuperäinen ja virheellinen kirjoitus muistuttamassa, ettei koskaan tule olettaa.

_____________________________________________________________________________________

Tätä olikin jo odotettu: Norjalainen Farmers Market palaa rikospaikalle seitsemän vuoden jälkeen ja esiintyy Jyväskylässä lauantaina 17.7.2010. Näin siis ainakin yhtyeen omien nettisivujen mukaan. Summer Jazzien esiintyjiä ei ole vielä virallisesti julkistettu eivätkä festivaalin nettisivutkaan ole vielä auenneet, mutta uskaltanen kyllä jo näidenkin tietojen perusteella innostua norjalaisten toisesta tulemisesta.

Kirjoitin Farmers Marketista aiemmin täällä. Maistiaisia bändin tuotannosta löytyy mm. Spotifysta ja farmers-market.netistä.

Pikainen Benny Golson -päivitys

Benny Golsonin ja UMOn konsertti on nyt koettu ja täytyy sanoa, että kyllä kelpasi. Niiden onneksi, jotka eivät paikalle päässeet, eivätkä hoksanneet kääntää radionsa viritintä Ylen 1:n taajuudelle oikeaan aikaan, konsertti on 30 päivän ajan kuultavissa Areenassa. Tulen varmasti itsekin vielä palailemaan eilisiin tunnelmiin tuota kautta.

Kannattaa ehdottomasti myös seurailla Bassoradion Lauantaijatsien tulevia lähetyksiä, sillä Timo Lassy ja Matti Nives kävivät tiistaina jututtamassa Golsonia radio-ohjelmaansa. Tiedossa on varmasti mielenkiintoista tarinointia ja mahtavaa musiikkia.

Mixtape Mania!

Eräs rakkaimmista harrastuksistani on omien suosikkiartistieni ja -levyjeni tuputtaminen pahaa-aavistamattomille kanssaihmisilleni. Nykyään se on helpompaa kuin koskaan, kun kaveria voi esimerkiksi paiskata Spotify-, Myspace- tai Youtube-linkillä vaikkapa Facebookissa. Jos on ihan fyysisesti menossa kyläilemään, voi muistitikun ahtaa täyteen juuri niitä levyjä, jotka isännän tai emännän on aivan pakko kuulla. Kaikki tämä on tietysti mahtavaa ja olenkin tyytyväinen, että saan elää tässä uudessa uljaassa maailmassa, jossa voin muutamalla klikkauksella altistaa lähes kenet tahansa diggailuni kohteille. Helppoa ja vaivatonta, eikö?

Ehdottomasti, mutta tässä piileekin se asian kuuluisa toinen puoli. Touhusta on tietyssä mielessä tullut jo liiankin vaivatonta. En tarkoita tällä sitä, että näkisin jotenkin erityisen mielelläni ylimääräistä vaivaa asioiden eteen, jotka on mahdollista hoitaa pienemmilläkin ponnisteluilla. Usein kuitenkin vaivan näkeminen kulkee käsi kädessä asialle uhrattavan ajatuksen määrän ja syvyyden kanssa. On helppo roiskaista muistitikulle 25 albumillista musiikkia hetken mielijohteesta. Se ei vaadi suurtakaan panostusta. Kokoelmakasetin tai -CD:n tekeminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Olinkin varsin mielissäni, kun ystäväni ilmoitti eilen laativansa kokoelma-CD:n ja kyseli sille halukkaita vastaanottajia. Ilmoittauduin oitis ja uhkasin vastata samalla mitalla. Se, että aika näyttää ajaneen tällaisen toiminnan ohi, ei ole mikään syy olla sitä harjoittamatta. Nykyään, kun lähes kaikki maailman musiikki on niin helposti saatavilla, tuntuu erityisen hienolta pysähtyä koostamaan ajatuksella persoonallinen, kompakti ja fokusoitu kokoelma rakastamastaan musiikista.

Ideaali formaattihan tässä touhussa olisi ehdottomasti C-kasetti. Analoginen ja manuaalinen äänitystekniikka pakotti kasetin tekijän kuuntelemaan kappaleet samalla, kun ne tallentuivat nauhalle CD:ltä, vinyyliltä tai vaikkapa toiselta kasetilta. Tämä oli mielestäni olennainen osa toimitusta. En kuitenkaan enää omista kasettisoitinta, joten varsinaisen mixtapen sijasta on tyydyttävä CD-muotoiseen kokoelmaan.

Eilisestä lähtien päässäni on vilissyt kappale-ehdokkaita, ideoita levyn avaamiseen ja päättämiseen, mietteitä kokoelman kaaresta ynnä muita asiaankuuluvia ajatuksia. Tämän kokoelman teen tietty ihminen mielessäni, joten kappalevalinnat heijastelevat omaa käsitystäni hänen persoonallisuudestaan ja musiikkimaustaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan polttaa levyllistä musiikkia, josta hän jo valmiiksi pitää. Sehän olisi vain tylsää. Sen sijaan yritän altistaa hänet musiikille, josta hän ei kenties vielä tiedä pitävänsä. Saa nähdä miten siinä onnistun. Levyn koostaminen tulee joka tapauksessa olemaan nautinnollinen projekti. Ja eikun levyhyllylle, mars!

Tältä siis tuntuu, kun on tavannut legendan

Sain nimittäin aikaisemmin päivällä kunnian haastatella tenorisaksofonisti ja säveltäjä Benny Golsonia UMOn toimistolla Katajanokalla. 81-vuotiaana Golson on yksi niitä harvoja yhä elossa olevia ja aktiivisesti työskenteleviä 1950-60 -lukujen jazzin merkkihenkilöitä. Ikävä tosiasiahan on, etteivät viimeisetkään tämän merkittävän aikakauden tekijöistä tule kovin kauaa enää keskuudessamme viihtymään. Senkin takia oli erityisen hienoa saada tavata Golsonin kaliiperia oleva muusikko, joka on ollut mukana muovaamassa jazzista sitä musiikkia, jota itsekin rakastan.

Luulin itseasiassa osallistuvani lehdistötilaisuuteen, jossa kysymysvuoroista olisi kilpailemassa vähintään puolenkymmentä toimittajaa. Lopulta kävikin ilmi, että minun lisäkseni Golsonia oli tenttaamassa ainoastaan Jazzrytmien Matti Laipio. Tämä oli tietenkin hieno homma, vaikka en ollutkaan lainkaan valmistautunut varsinaiseen haastattelutilanteeseen. 20 minuutin ajan saksofonisti vastaili kysymyksiimme ja korostaakseni epäammattimaisuuttani pyysin haastattelun lopuksi Golsonia vielä signeeraamaan CD-levyn kansilehtisen. Kyseessä oli Art Blakey & The Jazz Messengersin Moanin', jolla saksofonisti soittaa ja jonka kuudesta kappaleesta peräti neljä on peräisin hänen kynästään. Jos levy ei ole ennestään tuttu, kannattaa siihen ehdottomasti tutustua.

Ylihuomenna, joka on siis torstai 15.4.2010, onkin sitten vuorossa Golsonin ja UMOn konsertti Savoy-teatterissa. Lippuja on viime kuulemani mukaan edelleen saatavilla, joten suosittelen lämpimästi paikalle saapumista. Lippuja saa täältä. Konsertista ja haastattelusta voi sitten lukea lisää seuraavasta Synkoopin numerosta, joka ilmestyy joskus touko-kesäkuun paikkeilla.